Neuvomisen dilemma kuntoutuksessa

Kuntoutuksen ammattilaiset työskentelevät usein asiakkaiden lähi-ihmisten kanssa niin sanotussa ohjaavassa roolissa ja antavat ohjeita tai neuvoja arjen tilanteisiin. Neuvon vastaanottamisen kannalta on olennaista se, miten ammattilainen tunnistaa neuvonnan tarpeen, ja miten se rakentuu yhteisesti jaetun prosessin myötä.

Vuorovaikutustutkijat Heritage ja Sefi ovat käsitelleet neuvomisen dilemmaa vuonna 1992 julkaistussa kirjassa Talk at Work. Artikkelissaan he avaavat sitä, miksi ihminen ei halua tulla neuvotuksi ja miten myös tarve neuvoon rakentuu parhaimmillaan ammattilaisen ja asiakkaan välisessä yhteistyössä.

Tutkimuksessaan Heritage ja Sefi äänittivät viiden kotisairaanhoitajan kotikäyntejä kahdeksan äidin luona, jotka olivat juuri saaneet ensimmäisen lapsensa. Näiden käyntien tavoitteena oli ohjata äitejä lastensa hoitoon liittyvissä asioissa. Tutkimustaan varten he analysoivat aineistostaan 70 keskustelujaksoa, joissa toteutui neuvomista. Näille tilanteille oli ominaista, että

a) äidit pyysivät harvoin suoraa neuvoa
b) suurin osa kotisairaanhoitajan neuvoista annettiin ilman minkäänlaista viitettä sen tarpeesta
c) äidit vastustivat neuvoja aktiivisesti tai passiivisesti usein, 3/4 kerroista. Aktiivinen vastustus tarkoitti neuvon hylkäämistä ja passiivinen neuvon myötäilyä. Äiti esimerkiksi sanoi mm-m, mutta ei ilmaissut neuvon käyttökelpoisuutta.

Heritage ja Sefi selittivät tuloksia sillä, että äideillä oli luontainen tarve säilyttää auktoriteetti oman lapsensa hoitoon ja ylläpitää mielikuvaa taitavasta äidistä. Koska neuvon pyytäminen osoittaa aina pyytäjän epävarmuutta, äidit lievensivät tätä epäsuhtaa ja ilmaisivat pyyntönsä niin, että ne sisälsivät jo jonkin ehdotuksen tai kuvailivat jotakin ei-toivottua tilaa, mutta eivät pyytäneet suoraan neuvoa. Äitien tarve osoittaa omaa kyvykkyyttään lapsensa hoidossa selittää myös sitä, että kotisairaanhoitajien suorat neuvot ilman äidin osoittamaa tarvetta neuvoon saivat aikaan vastustusta. Tällaiset neuvot, joihin äidit eivät olleet valmistautuneita tai jotka koskivat asiaa, jota he eivät pitäneet asiaa ongelmallisena, osoitettiin tarpeettomiksi.

Parhaimmillaan näissä kotisairaanhoitajien ja äitien välisissä vuorovaikutustilanteissa neuvontaan siirryttiin vaiheittain yhteisen keskustelun kautta. Viisivaiheinen neuvontaan siirtyminen eteni esimerkiksi näin kotisairaanhoitajan (KSH) ja äidin (Ä) välillä:

  1. KSH (aloittava tiedustelu, joka on neutraali kuvaus, eikä nosta mitään ongelmallista esiin):
    ”Onko napatynkä nyt kuiva?”
  2. Ä (ongelman osoittava vastaus):
    ”Kyllä on. Se vuotaa vähän”
  3. KSH (ongelman tarkempi tiedustelu):
    ”Ja mitä sinä teet?”
  4. Ä (yksityiskohtien kuvailu):
    ”Minulla on niitä puhdistuslappuja. Käytän niitä, kun puhdistan ja laitan vähän talkkia.”
  5. KSH (neuvon antaminen):
    ”Älä pelkää sitä napatynkää. Mitään kauheaa ei voi tapahtua. Varmista, että puhdistat suoraan sisältä…”

Neuvon vastaanottamisen kannalta on siis olennaista se, miten ammattilainen tunnistaa neuvonnan tarpeen, ja miten se rakentuu yhteisesti jaetun prosessin myötä. Riski neuvon hylkäämiseen kasvaa, jos ammattilainen neuvoo ilman pohjustusta (siirtyy suoraan vaiheeseen 5), asiakas ei osoita ongelmaa (vaiheessa 2) tai ammattilainen ei selvennä tarkemmin ongelman yksityiskohtia (vaihe 3 ja 4 uupuvat). Viiden askeleen siirtyminen neuvontaan vahvistaa asiakkaan halua ja tarvetta vastaanottaa neuvo.  Tällöin asiakas ei myöskään käsittele neuvoa kritiikkinä tai osoituksena väärässä olemisesta.

Heritagen ja Sefin artikkelissa ammattilaiset olivat kotisairaanhoitajia, mutta samalla tavoin kuntoutuksen ammattilaiset työskentelevät usein asiakkaiden lähi-ihmisten kanssa niin sanotussa ohjaavassa roolissa ja antavat ohjeita tai neuvoja arjen tilanteisiin. Tässä työssä voisimme helposti hyödyntää tuota askelittaista siirtymistä neuvomiseen, jossa ensin tunnistetaan yhdessä haaste, paloitellaan se pienempiin osiin ja pohditaan sitten yhdessä asiakkaan arkeen sopivaa ratkaisua. Kun neuvominen rakentuu yhteisen prosessin kautta, kenenkään ei tarvitse kokea tulleensa neuvotuksi ilman todellista tarvetta neuvoon. Ohjauksen tavoitteena tulisikin olla kuntoutusasiakkaiden oman toimijuuden vahvistaminen niin, että ammattilaiset auttaisivat asiakkaita itseään keksimään ratkaisuja arjen haasteisiin ja löytämään omat tapansa ja voimavaransa niiden toteuttamiseen (ks. Vehviläinen, 2014).

Lähteet

  • Heritage J. & Sefi S. (1992). Dilemmas of advice: Aspects of the delivery and reception of advice in interactions between Health Visitors and first-time mothers. (Toim.) P. Drew & J. Heritage, Teoksessa Talk at Work: Interaction in Institutional Settings. Cambridge: Cambridge University Press, s. 359–417.
  • Vehviläinen, S. (2014). Ohjaustyön opas. Yhteistyössä kohti toimijuutta. Gaudeamus.

Lisää tietoa

Kuntoutus on yhteistyötä. Puhevammaisen ihmisen mahdollisuudet osallistua vuorovaikutukseen riippuvat hyvin paljon muista ihmisistä ja siitä, miten he yhdessä onnistuvat vuorovaikutuksessaan. Kuntouttaja ja läheiset etsivät yhdessä ratkaisuja vuorovaikutuksen ja kommunikoinnin pulmiin, ja vuorovaikutuksen ja kommunikoinnin kuntoutus tapahtuukin pääosin arjen hetkissä. Julkaisemme tänä vuonna Tikosessa asiantuntijakirjoituksia, jotka tarjoavat näkökulmia läheisten ohjaamiseen ja yhteistyöhön heidän kanssaan.

Lue aiemmin ilmestyneitä kirjoituksia yhteistyöstä ja ohjauksesta:

 

 

Teksti: Irina Savolainen, FT, puheterapeutti, irina.savolainen@helsinki.fi | Kuva: Pexels | Julkaistu: 

Kirjoita kommentti

Kommentti julkaistaan tarkistuksen jälkeen. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty tähdellä (*).