Kaisa Launonen: ”Jokainen kokemus muuttaa jokaista ihmistä”
Puheterapeutti, logopedian dosentti Kaisa Launonen on todellinen vuorovaikutuskonkari. Hän on työskennellyt vaikeasti kehitysvammaisten, olemuskielisten ihmisten hyväksi vuosikymmeniä, ensin käytännön työssä ja sitten yliopistomaailmassa opettajana ja tutkijana. Laki ja työtavat ovat muuttuneet uran aikana, mutta yksi asia on pysynyt työn ja Launosen ajattelun ytimessä: jokaisella on oikeus ja tarve vuorovaikutukseen.
Kaisa Launonen tulee suuresta perheestä. – Siksi omaksuin yhdessä tekemisen tavan ja yhteisöllisen asenteen ehkä jo lapsena, hän arvelee. – Haaveilin lastentarhanopettajan työstä, kunnes kiinnostuin psykologiasta lukiossa. Lopulta korkeakouluopintojen valintaoppaasta löytyi puheterapeutteja kouluttava logopedian ala – tai silloin puhuttiin fonetiikan puhe- ja ääniterapeuttisesta linjasta – ja siinä tuntuivat yhdistyvän monet toiveeni: ihmisläheisyys ja ihmisten tukeminen, ihmisen ja hänen yhteisöllisyytensä ymmärtäminen.
Opinnot veivät Launosen harjoitteluun kehitysvammapuolelle vammaisneuvolaan. Neljän kuukauden pesti venähti lähes kahdeksikymmeneksi vuodeksi käytännön töissä. Niihin sisältyi yksilöpuheterapiaa, mutta myös paljon yhteisöllisyyttä ja ryhmässä toimimista.
– Asiakkaamme edustivat kehitysvammaisuuden koko kirjoa, myös vaikeimmin kehitysvammaisia. Työurani alussa 1970-luvulla ajateltiin vielä usein, että nämä ihmiset tarvitsevat ’hyvää perushoitoa ja rakkautta’. Kuntoutuksesta ei puhuttu juurikaan, ei myöskään kovin paljon vuorovaikutuksesta. Viestinnässä käytettiin jonkin verran kuvia, viittomia hyödynnettiin lähinnä vain Down-lasten kanssa. Puhetta tukevan ja korvaavan viestinnän moninaisten muotojen kehittäminen oli vasta aivan alussaan, Launonen muistelee.
Hänellä oli jo uransa alussa tunne, että myös vaikeimmin kehitysvammaisten asiakkaiden kanssa ”voisi tehdä jotakin”. Tukea löytyi monialaisesta työyhteisöstä: kuntouttavan puolen ammattilaiset toimivat pienten lasten perheiden lisäksi yhteistyössä muun muassa opetusyksikköjen kanssa. – Teimme paljon yhteistyötä. Tiimissä saattoi olla erityisopettaja, ohjaajia ja hoitajia, puheterapeutti, fysioterapeutti ja musiikkiterapeutti. Yhteisö oli meille hyvin tärkeä, ja jäimme usein työpäivien jälkeenkin pohtimaan asiakkaiden tilanteita ja työmme kehittämistä. Halusimme kehittää kehitysvammaisten oppilaiden opetusta ja toisaalta sitä, miten vuorovaikutuksesta puhutaan ammattilaisten ja omaisten kanssa.
– Kuntouttava arki muodostui meille hyvin pian keskeiseksi periaatteeksi, ja lähipiirin merkitys yksilön voinnille ja kuntoutumiselle korostui ajattelussamme ja toiminnassamme.
Jokainen tarvitsee yhteyttä toiseen ihmiseen
Jo vammaisneuvolan aikoihin Kaisa Launonen teki tutkimustyötä, ja sittemmin hän siirtyi Helsingin yliopistoon. Siellä hän väitteli tohtoriksi viittomisen käytöstä varhaiskuntoutuksen keinona ja Down-oireyhtymälasten puhetta edeltävänä viestintäkeinona sekä opetti tulevia puheterapeutteja. Oman työn ja kansainvälisen tutkijayhteisön kautta ajatus siitä, että myös kaikkein vaikeimmin vammaisilla ihmisillä on oikeus vuorovaikutukseen, vahvistui edelleen.
– Jokaiseen ihmiseen on sisäänrakennettuna jo vastasyntyneenä se, että kiinnostavinta maailmassa on toinen ihminen. Tämä pätee myös vaikeimmin vammaisiin henkilöihin, Launonen sanoo. – Vaikka he eivät kehity tyypillisellä tavalla eivätkä ilmaise itseään tyypillisin keinoin, hekin haluavat olla vuorovaikutuksessa ja heidänkin kanssaan voi päästä samalle aaltopituudelle.
Vuorovaikutus myös muuttaa meitä kaikkia. – Jokainen kokemus muuttaa jokaista ihmistä, myös vaikeimmin vammaista, Launonen painottaa. – On meidän vastuullamme, miten vaikeasti kehitysvammaisen ihmisen elämä muuttuu.
Yksilöllisesti mutta yhdessä
Moni asia on nyt toisin kuin Kaisa Launosen uran alussa. Työtavat ja ajatukset ihmisten osallisuudesta ja yhdenvertaisuudesta ovat kehittyneet, samoin kansainväliset ihmis- ja vammaisoikeussopimukset. – Aiemmin ei osattu edes ajatella, että kaikilla on oikeus tuettuun päätöksentekoon, Launonen huomauttaa.
Lähestymme nykyisin ihmistä yksilönä emmekä hänen diagnoosinsa kautta, mikä on hyvä. Launonen pohtii kuitenkin, että yksilökeskeinen aikamme on ristiriitainen. – On tärkeää, että puhumme vammaisten ihmisten yksilöllisyydestä. Emme saa silti unohtaa, että yksilöllisistä tarpeistaan huolimatta nämä ihmiset ovat aina hyvin riippuvaisia muista ihmisistä ja yhteisöistään, hän muistuttaa. – Vaikeimmin kehitysvammaisten ja autismikirjon ihmisten elämään liittyy monia suuria ja vaikeita teemoja. Meidän on uskallettava ajatella niitä ja puhua niistä.
Launonen on juuri julkaissut uudistetun laitoksen tietokirjastaan Vuorovaikutus – kehitys, riskit ja tukeminen kuntoutuksen keinoin. Vaikka teoksessa puhutaan diagnooseista, uuden laitoksen näkökulma on aiempaa enemmän ihmisten vahvuuksissa heidän vaikeuksiensa sijaan. Uutta kirjassa on myös se, että siihen on tuotu meidän aikamme, tämän hetken, uusia vuorovaikutushaasteita.
– Monikielisissä ja -kulttuurisissa yhteisöissä kasvavilla lapsille voi olla erilaisia vuorovaikutukseen ja kielenkehitykseen liittyviä pulmia kuin valtakulttuurin yksikielisten yhteisöjen lapsilla, Launonen antaa esimerkin.
Ruutuaika on asia, joka koskettaa tänä päivänä lapsia ja aikuisia. – Usein olemme huolissamme lasten liiallisesta ruutuajasta, ja siihen on syytäkin kiinnittää huomiota. Tarvittaisiin kuitenkin lisää tutkimusta myös siitä, miten lasten vuorovaikutustaitojen kehittymiseen vaikuttaa se, että moni aikuinen tuijottaa kännykkäänsä silloinkin, kun on lapsen seurassa. Joskus harmittaa, kun näen vaikkapa bussissa vanhemman, joka on keskittynyt puhelimeensa, ja lapsen, joka on joko hiljaa tai oman laitteensa äärellä. Mitä kaikkea tuo lapsi voisikaan kertoa tai kysyä, jos aikuinen keskittyisi vain häneen!
Rohkaisua työyhteisöstä
Kaisa Launonen jäi hiljattain eläkkeelle, mutta jatkaa yliopiston dosenttina ja esimerkiksi ohjaa opinnäytetöitä ja kirjoittaa artikkeleita. Kiinnostus omaan alaan ja sen ydinkysymyksiin ei laannu.
– Jos nyt opiskelisin puheterapeutiksi tai toimisin puheterapeuttina, hakeutuisin ehdottomasti niiden pariin, joiden kanssa vuorovaikutus on kaikkein haastavinta. Tällainen vuorovaikutustyö on minusta kaikkien kiinnostavinta. Se on hyvin intensiivistä.
Launonen myöntää, että työ ei kuitenkaan ole välttämättä aina helppoa. – Osalle on luontevaa luoda yhteys vaikeasti kehitysvammaiseen ihmiseen, mutta monesta ammattilaisestakin se voi tuntua vaikealta. Kyseessä on kuitenkin ilman muuta asia, jonka voi oppia. Esimerkiksi alan kirjallisuudesta voi saada apua vuorovaikutustilanteisiin, mutta esimerkillä on myös suuri vaikutus. Työyhteisöissä rohkeimmat voivat näyttää mallia, miten he ovat vuorovaikutuksessa vaikeasti kehitysvammaisten, olemuskielisten asiakkaiden kanssa. Samalla he kunnioittavat asiakkaidensa ihmisarvoa ja oikeutta omannäköiseen elämään.
Kirjoita kommentti