Muutosprosessi yhteisössä

Yhteisöjen ohjaus on taito, jota voi tietoisesti opetella. Kukaan asiakkaistamme ei toimi yksin, vaan kaikki ovat yhteisöjensä jäseniä, kuka milläkin tavalla. Puhevammaisen henkilön mahdollisuudet osallistua yhteisönsä toimintaan riippuvat paljon yhteisön asenteista ja taidoista. Puhetta tukevien ja korvaavien keinojen hyödyntämisessä on todettu, että yhteisön asenteet, uskomukset ja tietotaito ovat vähintään yhtä tärkeitä ja ehkä jopa merkityksellisempiä kuin yksilön taidot käyttää kommunikoinnin apuvälineitään (Farrall, 2014). Lue Ulla Sergejeffin artikkeli, joka on osa läheisten ohjaamisesta kertovaa asiantuntijakirjoitusten sarjaa.

Pysähdytäänkö kuuntelemaan, annetaanko mahdollisuus tehdä valintoja, johtaako kommunikointi toimintaan vai jääkö se pelkäksi tyhjäksi puheeksi? Annetaanko mallia, kuinka käyttää kommunikoinnin tukikeinoja vai joutuuko puhevammainen keksimään sen itse?

Yhteisöjen toimintatapojen muutosta voidaan tarkastella monelta kannalta. Prochaskan ja DiClementen (1982, 1983, 1984) malli tuo näkyviin syklin, joka liittyy kaikkeen muutokseen.

Kuusivaiheinen transteoreettinen muutosmalli Prochaskan ja DiClementen mukaan. Malli on esitetty Closing the Gap -konferenssissa 2020. Suomennos Ulla Sergejeff kouluttajien Sheldon, Cummings, Jones-Wohleber ja Langley luvalla.

Transteoreettisen muutosmallin vaiheet ovat:

1. Esitutkiskelu
Kun terapeutti menee yhteisöön, hänellä on yleensä valmis ajatus siitä, että jossain on ongelma. Kuntoutussuunnitelman tekijä on jo kuvannut ongelmaa, ja paljon aikaa ja työtunteja eri organisaatioissa on käytetty siihen, että terapeutti on päässyt asiakkaan luo ja kohtaamaan yhteisön. Terapian alkaessa joudutaan kuitenkin usein pohtimaan, onko ongelmaa lainkaan. Ovatko terapeutti, läheiset ja vaikkapa päiväkodin, koulun tai toimintakeskuksen henkilökunta samaa mieltä siitä, mikä ongelma on? Kun terapeutti asettautuu oikeasti kuuntelemaan läheisten ja lähityöntekijöiden toiveita ja tavoitteita terapian suhteen, selviääkin, että kaikilla on hyvin erilainen näkemys koko ongelmasta. Tässä vaiheessa terapeutti saattaa kuulla usein lauseita: ”Me pärjätään kyllä ihan tosi hyvin.” ”Me tiedetään, mitä Pekka haluaa.” On hyvä huomata, että esitutkiskeluvaiheessa oleva ihminen ei ole valmis ottamaan vastaan informaatiota. Jos tässä vaiheessa käytetään paljon aikaa siihen, että annetaan tietoa ja pyritään puheella käännyttämään toisen näkökantaa, se herättää vain vastustusta.

Toisen mielipide täytyy hyväksyä, vaikka se terapeutin mielestä olisikin täysin väärä. Syventävät avoimet kysymykset (esim. ”Kerro mulle tarkkaan, mitä te teette, jos Pekka näyttää sun mielestä harmistuneelta”) voivat toimia herättäjänä ja avata keskustelua ja sitä kautta mahdollisuuden aidosti vaihtaa ajatuksia. Erilaiset leikkimieliset simulaatioharjoitukset, joissa vaikkapa joutuu kertomaan asiansa pelkästään ilmeitä ja eleitä käyttäen, voivat tuottaa tunnekokemuksia, jotka ovat avainasemassa, jotta muutos mahdollistuu. Tässä vaiheessa ammattilaisen tehtävä on pyrkiä saamaan lähi-ihmiset oivaltamaan, mitä mahdollisuuksia eri kommunikointitavat tarjoavat.  Myönteiset videoesimerkit vastaavista tilanteista voivat saada aikaan positiivista sosiaalista painetta ja toimia sykäyksenä toiminnan muuttamiseen.

Ihmisillä on yleinen tapa toimia samoin kuin muutkin. Kun ihminen kokee, että muut ajattelevat, että vaikkapa viittominen on suotavaa, hän alkaa itsekin todennäköisesti viittoa enemmän ja useammin. Ohjaaja voi kertoa muista vastaavassa tilanteessa olevista yhteisöistä ja siitä, millaisia positiivisia keinoja siellä on käytössä.

2. Tutkiskelu
Kun lähi-ihmisten prosessi etenee, on tutkiskelun aika. Jos terapeutti, läheiset ja lähityöntekijät alkavat olla ongelmasta miltei samaa mieltä, niin ollaanko samaa mieltä siitä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä? Tässä vaiheessa prosessissa mukana olevat ihmiset miettivät muutoksen plussia ja miinuksia. He ovat kahden vaiheilla, lähtisivätkö muuttamaan toimintaansa. Ohjaajan tai terapeutin tehtävä tässä vaiheessa on vahvistaa ohjattavien uskoa itseensä ja vahvistaa pystyvyyden tunnetta. Tässä kohtaa voi olla hyvä kysyä kysymyksiä, jotka suuntaavat tulevaisuuteen: ”Millaisena näet tilanteen viiden vuoden päästä, jos nyt lähdettäisiin harjoittelemaan tätä asiaa?” tai ”Millainen tilanne on sitten, jos ei lähdetä kokeilemaan?”

3. Valmistelu
Valmisteluvaiheessa ihmisessä viriää halu tehdä muutoksia ja tehdään toimintasuunnitelma. Tässä vaiheessa muutosta haluava ihminen on valmis ottamaan vastaan ehdotuksia ja ottaa tukea vastaan. Läheiset ja lähityöntekijät alkavat esittää kiinnostuneita kysymyksiä kommunikoinnin tukikeinoista. He saattavat kertoa esimerkeistä, joita ovat itse löytäneet. Terapeutin tehtävä on osoittaa hyväksyntää ja kehua hyvistä kysymyksistä ja ehdotuksista. Terapeutti myös tarjoaa vaihtoehtoja, auttaa asiakasta pohtimaan arkeaan ja valitsemaan, missä hän alkaisi kokeilla uusia keinoja. Kun asiakas tai asiakkaan yhteisö valitsee tavoitteen itse, he sitoutuvat siihen paremmin. Terapeutti voi pohtia ääneen asioita, jotka voivat olla esteenä hyville aikomuksille

4. Toiminta
Tässä vaiheessa ihminen toteuttaa aktiivisesti suunnitelmaa, ottaa taitoja haltuun ja oma-aloitteisesti ratkaisee eteen tulevia ongelmia ja kykenee muuttamaan suunnitelmaa tarvittaessa. Puhevammaisen ihmisen läheiset ja lähityöntekijät tuovat esille käytännön asioita, joita he ovat onnistuneet ratkaisemaan. ”Hei! Me kokeiltiin sellaista, että…”, ”Osaisitko sanoa, kun me otettiin se kone tuohon aamupiirille, niin…” ovat lauseita, joita tässä vaiheessa saattaa kuulla. Toimintavaiheessa oleva ihminen on sitoutunut jatkamaan toimintaa ja suhtautuu positiivisesti muutoksiin. Terapeutin tehtävä on auttaa ihmistä toteuttamaan suunnitelmaa ja tunnistamaan niitä taitoja, joita muutoksessa tarvitaan. Terapeutti auttaa kehityksessä ja tarjoaa osaamistaan. Tähän vaiheeseen liittyy usein konkreettisia käytännön ongelmia, joita voidaan ratkoa yhdessä.

5. Ylläpito
Ylläpitovaiheessa ihminen sisällyttää uuden tavan osaksi elämäänsä. Aluksi vaikealta tuntuneet asiat ovat osana arjen toimintoja eivätkä ne enää tunnu isoilta ponnistuksilta. Repsahduksiakin kuitenkin satunnaisesti tapahtuu; viittominen unohtuu, konetta tai kansiota ei muisteta ottaa repusta esille tai kommunikointilaitteen akku unohtuu ladata. Terapeutin on tärkeää tuoda sanallisesti esille, että repsahdukset ovat osa muutosta ja niitä tapahtuu kaikille. On hyvä kehittää strategioita niiden varalle ja luoda keinoja, joilla päästään mahdollisimman pian takaisin haluttuun toimintaan. Kun tiedetään, missä riski piilee, sitä voidaan ennakoida. Terapeutin tehtävä tässä vaiheessa on myös auttaa ohjattavia tunnistamaan vahvuuksiaan sekä selvittää ja ratkaista eteen tulevia ongelmia.

6. Vanhojen tapojen uusiutuminen tai integraatio
Tämä on riskialtis vaihe. Saattaa olla, että terapiajakso alkaa olla lopuillaan ja ollaan tyytyväisiä, kuinka uudet tavat ovat tulleet osaksi arkea ja rutiineja. Hyvin helposti uudet tavat kuitenkin tippuvat pois ja palataan vanhoihin. Kuinka pysyviksi vanhat tavat jäävät, riippuu taas motivaatiosta ja saatavilla olevasta tuesta. Repsahduksen jälkeen tehdään uusi suunnitelma ja palataan muutoksen syklissä ehkä alkuun: mietitään jälleen koko yhteisön kanssa, mitkä ovat tavoitteet ja ovatko kaikki samaa mieltä ongelmasta. Terapeutin tehtävänä on edelleen auttaa havaitsemaan, mikä aiheutti repsahduksen ja auttaa yhteisöä uudelleen alkuun muutoksen syklissä.

Muutokseen tarvittava aika

Yleisesti ottaen muuttuminen ja muutoksen aikaan saaminen ovat hitaita prosesseja. Jotta jokin toimintatapa tulee oikeasti osaksi jonkin yhteisön arvoja, asenteita ja käytäntöjä niin, että se näkyy ihan kaikessa arkisessa tekemisessä, on kyse vuosien työstä. Joillekin ihmisille muutokset ovat helpompia ja joillekin vaikeampia, ja usein samankin yhteisön eri ihmiset ovat eri vaiheissa prosessia.

Viitteet:
DiClemente, C. & Graydon, M. M. (2020). Changing Behavior Using the Transtheoretical Model.  Teoksessa Martin S. Hagger, Linda D. Cameron, Kyra Hamilton, Nelli Hankonen and Taru Lintunen (toim.). The handbook of behavior change. Cambridge University Press, 136-149.

Farrall, J. (2014). AAC: Systemic Change for Individual Success. Verkkojulkaisu: https://www.janefarrall.com/aac-systemic-change-for-individual-success/ (luettu 9.1.2023)

Prochaska, J. O., & DiClemente, C. C. (1982). Transtheoretical therapy: Toward a more integrative model of change. Psychotherapy: Theory, Research & Practice, 19(3), 276–288.

Lisää tietoa

Kuntoutus on yhteistyötä. Julkaisemme tänä vuonna Tikosessa asiantuntijakirjoituksia, jotka tarjoavat näkökulmia läheisten ohjaamiseen ja yhteistyöhön heidän kanssaan. Lue juttusarjan ensimmäinen osa, Irina Savolaisen kirjoitus Neuvomisen dilemma kuntoutuksessa.

Teksti: Ulla Sergejeff, FM, puheterapeutti | Kuva: Ulla Sergejeff, Pexels | Julkaistu: 

Kirjoita kommentti

Kommentti julkaistaan tarkistuksen jälkeen. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty tähdellä (*).