Elämän erityisopettaja kiertää kouluja

Marja Korhonen kertoo aakkostaulun avulla

Kun halvaannuin ja menetin puhekykyni v. 2004, luulin menettäneeni myös opettajuuteni iäksi. ”Kerran opettaja, aina opettaja” toteutui kuitenkin kohdallani onnekkaasti, kun tammikuussa 2015 käynnistin Elämän erityisopettaja -luennot.

Esityksiä seurataan hiiskumattoman hiljaa

Olen kolmen lapsen äiti. Kaikkia lapsiani on koulukiusattu. Ne arvet näkyvät osittain vieläkin, vuosikymmenen päästä. Opettaja minussa ei voinut vain katsella vierestä lehtien palstoilla vellovaa keskustelua kiusaamisesta. Kommunikaationi oli kehittynyt sille tasolle taas, että saatoin helposti kasata luentorunkoja eri luokka-asteille tästä aina akuutista aiheesta.

Nimesin koululuennot nimellä ”Erilaisuuden kohtaaminen ja koulukiusaaminen”. Koulumaailmassa pienikin erottuminen antaa ikään kuin ”luvan” kiusoittelulle. Pienestä kaikki alkaa ja joukossa tyhmyys tiivistyy. Arvelin olevani niin erilainen, että oppilaat kiinnostuisivat minusta ja sanomastani. Olettamukseni osui oikeaan: näiden vuosien aikana yksikään luentoni ei ole häiriintynyt oppilaiden toimesta, on luokkataso tai oppilasmäärä mikä tahansa. Hiiskumaton hiljaisuus vallitsee koko sen ajan, kun esitykseni kestää.

Pidän luentoja eskareista aikuisopiskelijoihin. Koulu määrittää ryhmät. Aloitin luokka kerrallaan, laajensin määräksi luokka-aste kerrallaan ja nykyään ryhmä voi olla minkälainen vaan. Suurin ryhmä on ollut ison koulun 7.-8.-luokat, yhteensä noin 250 oppilasta.

Tätä kirjoittaessani sain kutsun 7.-9. luokille, joissa on mukana kehitysvammaisten ja autismipiirteisten pienryhmät. Pidän siitä, että ryhmät vaihtelevat. Tunnit loppuvat usein niin, että oppilaat vaan istuvat odottaen jatkoa! Eipä tapahtunut entisessä opettajuudessani.

Haasteellisimpia kuulijoita ovat kaikkein nuorimmat koululaiset

Haasteellisimpia ryhmiä ovat esikoululaiset sekä eka- ja tokaluokkalaiset. Ensin he ovat todella arkoja. Mutta heti, kun pyydän heitä kokeilemaan halvaantunutta kättäni, silittämään ihoani tai muuten vaan koskettamaan, lähes jokainen sen tekee.

Kirjaintaulua haluavat monet kokeilla: sanon joko kirjaimen, tavun tai helpon sanan. Tunnin kuluessa he kysyvät innokkaasti kaikkea minusta. Suuri kikatus alkaa, kun annan ääninäytteen, se on heistä jännittävää. Yleensä tunnin lopussa kaikki käyvät halaamassa minua. ”Marja tuoksuu hyvälle” lämmittää myös mieltä.

3. – 6. luokkalaiset kuuntelevat tosi tarkasti asiaani ja usein annan heille laput, joihin he haluavat minulta vastauksen, sillä tuossa ikäryhmässä herää todella paljon kysymyksiä vammaisuudesta. Opettaja kokoaa luokan nimettöminä pysyvät kysymykset ja lähettää ne sähköpostilla minulle. Vastaan aina jokaiseen kysymykseen ja lähetän ne sähköpostilla opettajalle. Vastaukseni läpikäydään yhdessä.

Teen joka luokkatasolla selväksi kaksi asiaa: kantani koulukiusaamiseen on selkeä ja en jää siitä jauhamaan. Oppilaat kyllä ymmärtävät sanomatta, miten ilkeää on lyödä lyötyä ja he osaavat samaistua osaani, kun sanon: olen istunut puhumatta ja liikkumatta pyörätuolissa melkein 14 vuotta, kuka teistä pystyy samaan aina oppitunti kerrallaan? Sen raksutuksen voi kuulla, mikä oppilaiden päässä käy! Myös tämä ryhmä halaa mielellään, jopa pojat…

Oppilaat istuvat salin laattialla kuuntelemassa

Yläkoulussa välinpitämättömyys vaihtuu hetkessä intensiiviseksi kuuntelemiseksi

Yläkoulun saapastellessa hälisten ja vähän välinpitämättömän näköisenä luennolleni, opettajien jännitys ja hermostuneisuus hymyilyttää. Välittömästi kun alan kommunikoida, nuppineulan kilahduksenkin voisi kuulla – niin intensiivisesti he kuuntelevat. Tämä ikätaso on usein syyttä ”vaikeina” pidettyjä nuoria. He tarvitsevat paljon keskusteluja, informaatiota ja arvostusta – kukapa meistä ei tarvitse? Kohtelen heitä tarkoituksella arvostukseni, luottamukseni ja huumorini voimin – puhuen asioista niiden oikeilla nimillä. Tietokonetaitoni ällistyttävät heitä, samoin taulukommunikaationi ja kuntosalivideoni. Otan uhrikseni yleensä jonkun huumorintajuisen opettajan havainnollistamaan taulun opettelua.

Se, mikä kolahtaa lopullisesti jokaiseen, on oman tyttäreni kirjoitus niistä tuntemuksista, kun halvaannuin hänen ollessa 9:llä luokalla ja koulukiusattu. Moni pyyhkii kyyneliä ja tunnelma huokuu empatiaa. Usein joku tulee tunnin loputtua kiittämään, ottamaan yhteiskuvaa, sometietojani, jne. Yläkoulun tunnelma on sanoinkuvaamaton. Opettajat ihmettelevät tapahtunutta, monet liikuttuneina.

Aikuisryhmät ovat aktiivisia keskustelijoita, mutta ensin hekin haluavat kuulla sanottavani kanssaihmisten arvostamisesta. On kyseessä minkä alan tahansa opiskelijat, tunnen tekeväni todella arvokasta työtä. Tuntien jälkeen tunnen pohjatonta kiitollisuutta siitä, että saan kiertää pitämässä luentoja. Paljon se antaa, paljon se ottaa mutta tätä työtä rakastan!

Teksti: Marja Korhonen | Julkaistu: 

Kirjoita kommentti

Kommentti julkaistaan tarkistuksen jälkeen. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.
Pakolliset kentät on merkitty tähdellä (*).