Moniammatillisuutta ja yhteistyötä lasten parhaaksi – mutta miten?

Lasten kuntouksen, opetuksen ja varhaiskasvatuksen yhteinen mantra on vuosikymmeniä ollut moniammatillisuuden ja yhteistyön tärkeys. Yhteistyötä tulisi tehdä kaikkien mahdollisten tahojen kanssa – toisten ammattilaisten lisäksi perheenjäsenten, sukulaisten, ystävien, taksikuljettajien ja muiden arjen kannalta merkittävien lähi-ihmisten kanssa.

Kelan vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta koskeva lainsäädäntö ja lukuisat muut lait ohjaavat, ja itse asiassa velvoittavat terapeutteja toimimaan yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa. Läheisten ohjausta painotetaan ja toimintaympäristöjen suuri merkitys on oivallettu.

Myös varhaiskasvatuslaissa puhutaan monialaisesta yhteistyöstä. Kouluissa ja päiväkodeissa henkilökunnalta edellytetään päätehtäviensä lisäksi arjen muokkaamista kuntouttavaksi – yhteistyössä muiden ammattilaisten kanssa.

Moniammatillisuudessa, yhteistyössä ja läheisten ohjaamisessa on kuitenkin monia karikoita, jotka haittaavat ja jopa estävät yhteistyön tekemistä. Näin vaarantuu se oleellisin eli asiakkaan tarpeisiin vastaaminen.

Karikoita Kelan vaativassa kuntoutuksessa

Nykyisessä kuntoutusjärjestelmässä yhteistyöhön perustuva kuntoutus on huomattavasti työläämpää kuin perinteinen ”kerran viikossa tapaan lasta, aina samaan aikaan, samassa paikassa ja 45 minuutin ajan”. Yhteistyön tekeminen edellyttää, että terapeutti tekee työnsä aidosti asiakkaan ja hänen yhteisönsä tarpeiden mukaan, vaikka se olisi työläämpää ja veisi enemmän aikaa.

Kelan vaativassa lääkinnällisessä kuntoutuksessa on kyllä tehty useita uudistuksia yhteistyön mahdollistamiseksi. Verkostotapaamisia on lisätty ja pelkästään läheisten ohjauskin on mahdollista erityisin perusteluin. Nämä uudistukset on kuitenkin lisätty vanhan systeemin päälle ja siksi lopputulos ei aina takaa aidosti asiakkaan tarpeen mukaista toimintaa. Tässä esimerkki tyypillisestä yhteistyötapaamisen karilleajosta: Suurella ponnistuksella saadaan sovittua yhteinen aika päiväkotiryhmän työntekijöille, lapsen vanhemmalle ja terapeuteille. Tarkoituksena on keskustella ja sopia konkreettisia toimia päiväkodin osallistumisen tilanteisiin. Jo se, että toinen vanhemmista pääsee kesken työpäivän palaveriin, on hieno juttu. Juuri ennen palaveria tämä vanhempi kuitenkin ilmoittaa, ettei hän pääsekään mukaan, mutta toivoo, että tapaaminen pidetään silti, ilman häntä. Mitä tekee Kelan terapeutti? Tapaaminen perutaan, koska vanhempi ei pääse paikalle ja yritetään saada uusi aika ”ajankohtaan x”. Vai uhmaisiko terapeutti Kelan sääntöjä osallistumalla tapaamiseen ilman lapsen vanhempaa edes tämän nimenomaisesta toivomuksesta?

Karikoita päiväkodissa ja koulussa järjestettävässä kuntoutuksessa

Käsitykseni mukaan melko yleinen käytäntö kouluissa ja päiväkodeissa on, että kerran viikossa on luokan aikuisten yhteinen kokous. Jos kuntouttava terapeutti haluaa keskustella kaikkien kanssa, on tämä viikkotapaaminen usein ainoa mahdollisuus. Lisäksi tähän kokoukseen tulisi saada mukaan ainakin toinen lapsen vanhemmista. Käytännössä yhdenkin verkostotapaamisen organisoiminen on iso urakka varsinkin, jos terapeutilla on viisitoista muutakin asiakasta ja verkostotapaamisia tulisi vuosittain useampi jokaisen asiakaan asioissa. Lisäksi kouluissa ja päiväkodeissa tiimien saattaa olla vaikeaa käyttää yhteistä aikaa vain yhden lapsen asioihin useita kertoja vuodessa, koska tarvitsijoita on paljon.

Vaativaa kuntoutusta tekevien terapeuttien työ on usein aikaan sidottua: yhden asiakkaan luona ollaan 45 minuuttia ja siitä suoraan toisen asiakkaan luo päiväkotiin tai kouluun. Tällainen toimintakäytäntö soveltuu huonosti tavoitteeseen tukea lapsen osallistumista nimenomaan arjen eri tilanteissa. Osallistumisen mahdollisuuksien vahvistaminen 45 minuutissa ei ole asiakaslähtöistä toimintaa eikä tue kuntoutumisen tavoitteita.

Karikot terveydenhuollossa

Järjestelmämme on rakennettu siten, että terapeutin asiakkaaksi tilastoidaan yksittäinen lapsi, ei hänen vanhempansa tai kuntoutuksen kannalta merkittävässä roolissa olevat ammattilaiset koulussa tai päiväkodissa. Ajatus siitä, että ”tärkeä ja vaikuttava” kuntoutus tapahtuu erillisessä tilassa terapeutin ja asiakkaan välisessä työskentelyssä elää vahvana, vaikka samaan aikaan muistutellaan siitä, miten tärkeää on, että ”kuntoutus siirtyy kaikkiin arjen tilanteisiin moniammatillisen yhteistyön voimin”.

Perusterveydenhuollossa ja erikoissairaanhoidossa terapeutin työ on valitettavan usein ”jonon purkamista”. Jonoa puretaan yksi asiakas kerrallaan niin nopeasti kuin mahdollista, yleensä terapeutin vastaanotolla asiakkaan oman toimintaympäristön sijaan. Selvä on, että monialainen ja verkostomainen työskentely jää jonojen purkamisen jalkoihin.

Mikä mahdollistaisi toimivamman moniammatilliseen yhteistyön?

Yhteistyö ja ohjaus kannattaa

Yhteistyö, moniammatillisuus ja läheisten ohjaus ovat merkittävässä asemassa kaikessa kuntoutuksessa. Vanhempien ohjauksen hyödyistä on logopedian professori Elina Mainela-Arnoldin mukaan vahvaakin tutkimuksellista näyttöä¹. Myös professori Juliet Goldbart on painottanut, että kommunikoinnin kuntoutuksessa on hyvin olennaista, että ympäristö (sekä seinät että ihmiset), on mahdollisimman responsiivinen. Tähän päästään moniammatillisella yhteistyöllä ja läheisten ohjauksella, Goldbart totesi huhtikuussa pidetyssä Studio Karnevalenissa. ^2,3

Myös professori Gloria Soto korosti keväällä Kipinää kielen kuntoutukseen -koulutuksessa, että kuntoutus aloitetaan aina yhteistyöstä läheisten ja ammattilaisten kanssa, koska ympäristötekijät ovat häneen mukaansa olennainen osa vaikuttavaa kuntoutusta. Soto viittasi luennollaan kommunikoinnin kompetenssin käsitteeseen. Kompetenssiimme kommunikoijana vaikuttavat useat eri tekijät. Hyvin merkittäviä ovat yksilön ulkopuoliset ympäristötekijät, jotka voivat edistää, mutta myös estää kommunikointia. ⁴

Enemmän joustavuutta

Meneillään olevien kuntoutus- ja sote-uudistusten tulisi mahdollistaa aikaisempaa konkreettisemmin asiakaslähtöinen toiminta. Se tarkoittaa muuan muassa nykyistä selvästi suurempaa joustavuutta. Olennaista olisi mahdollisuus palvelujen räätälöimiseen joustavasti asiakkaan tarpeiden mukaan. Yksilöllisen harkinnan tulisi olla ensisijainen – ei viimeinen – ohjenuora.

Konkreettisen yhteistyön tekeminen helpottuisi huomattavasti, jos terapeutin työ ei olisi niin sidottu minuuttimääriin ja tiukkoihin raameihin. Jotta kuntouttavan terapeutin osaaminen jäisi osaksi muiden ammattilaisten osaamista, ja toisinpäin, hänen pitäisi pystyä viettämään riittävästi aikaa esimerkiksi aamupäivän toiminnallisissa tuokioissa.

Lisäksi tulisi etsiä vaihtoehtoja nykyiselle mallille, missä yhdessä koulussa tai päiväkodissa käy suuri määrä eri terapeutteja. Jos ammattilaisia olisi vähemmän, olisi päiväkodin ja koulun henkilökunnan välinen yhteistyö luultavasti helpompaa. Tämä ei tarkoita sitä, että olisi aina vain yksi puhe-, toiminta- tai fysioterapeutti per lapsiryhmä, koska lapsen kuntoutumisen näkökulmasta voi olla erittäin hyvät perusteet nimenomaan juuri määrättyihin terapeutteihin. Yhtä kaikki, jollakin tavalla tätäkin asiaa tulisi järkeistää.

Minusta on selvää, että koulut ja päiväkodit ovat kiinni päätehtävissään. Suurin jousto pitäisi löytyä nimenomaan terveydenhuollosta ja kuntoutuksesta. Kuntoutusjärjestelmämme tulisi siis taipua ja joustaa eikä sanella pelisääntöjä eri toimintaympäristöihin. Olennaista olisi se, että jo toimivien, perusteltujen ja yksilöllisten ratkaisujen rinnalle tulisi myös uusia oikea-aikaisesti käyttöön otettavia toimintamalleja: moniammatillisesta yhdessä työskentelyä suoraan lasten ryhmissä, ideointia, keskustelua, videoiden havainnointia ja tätä kautta yhteisen ymmärryksen lisääntymistä.

Yhteistyö tulisi aidosti mahdollistaa

Tällä hetkellä joka toimialalla on omat palvelupolkunsa ja systeeminsä. Millainen on kuntoutuksen yhteistyöpolku eri toimialojen välillä: terveydenhuolto-opetustoimi-varhaiskasvatus-sosiaalitoimi? Palvelupolut olisivat tiekartta siihen, miten yhteistyötä käytännössä tehdään.

Voisiko Kelan, terveydenhuollon, varhaiskasvatuksen ja opetustoimen kokeiluja yhteistyön tekemisen tavoista toteuttaa paikallisesti ja liittää näihin mukaan heti laadukasta tutkimusta ja kustannusten mittaamista?

Palveluiden koordinaattorit

Yhteistyötä ja moniammatillisuutta tukisi se, että kuntoutusjärjestelmässä olisi palveluita koordinoivia ammattilaisia. He pitäisivät langat käsissään yhdessä perheen kanssa ja konkreettisesti organisoisivat myös esimerkiksi verkostotapaamisia ja yhteistyökokouksia, joihin kutsuttaisiin ammattilaisia eri toimialoilta asiakkaan tarpeen mukaan. Tämä helpottaisi myös vanhempien taakkaa ja he saisivat olla pääroolissaan eli vanhempina sen sijaan, että he rämpivät palveluiden sekavassa viidakossa, taistelevat ja johtavat kymmeniä ihmisiä sisältävien ammattilaisten orkesteria.

Asiakkaana yksilö vai yhteisö?

Suuri ja tarpeellinen muutos olisi se, että terapeutin asiakkaita olisivat yksittäisten asiakkaiden lisäksi myös läheiset ihmiset ja yhteisöissä työskentelevät ammattilaiset. Lääkinnällisen kuntoutuksen asiakas voisi olla koko yhteisö. Olennaista olisi joustavuus ja palveluiden tarjoaminen tarpeiden mukaan. Näin jonojen purkaminen myös muuttuisi, kun yksitäisten ”nuppilukujen” sijaan voitaisiin tilastoida läheisten ja yhteisöjen kanssa tehtävää työtä.

Moniammatillisuus pitäisi huomioida jo koulutusvaiheessa

Keskustelin taannoin aiheesta parin eläkkeellä olevan lääkärin kanssa. Heidän mukaansa moniammatillisuudesta ja yhteistyön tekemisen tärkeydestä on puhuttu jo kymmeniä vuosia keksien sille aina uusia nimiä ja hienosäätäen systeemiä lisäämällä sinne tänne pieniä palasia vanhan päälle. Suunta onkin oikea. Ammattikorkeakoulut ja myös yliopistot ovat alkaneet panostaa moniammatillisiin opintokokonaisuuksiin. Jos jo opiskeluaikana saa runsaasti kokemuksia yhdessä tekemisestä ja toisen kuulemisesta sekä yhteisen ymmärryksen lisääntymisestä muiden koulutuslinjojen opiskelijoiden kanssa, on ammattilaisilla täysin eri valmiudet edetä kuntoutuksessa yhteisin päämäärin asiakasta ja läheisiä aidosti kuunnellen.

Viitteet:

1. https://www.aivoliitto.fi/verraton/lapsuus/laadukas-puheterapia-perustuu-tutkittuun-tietoon
2. ‘Communication is everything I think.’ Parenting a child who needs Augmentative and Alternative Communication (AAC): International Journal of Language & Communication Disorders: Vol 43, No 1 (tandfonline.com)
3. Effects of Communication Partner Instruction on the Communication of Individuals using AAC: A Meta-Analysis: Augmentative and Alternative Communication: Vol 31, No 4 (tandfonline.com)
4. Communicative Competence for Individuals who require Augmentative and Alternative Communication: A New Definition for a New Era of Communication? (tandfonline.com)

Linkki:

Kannanotto yhteisöllisen näkökulman huomioimisesta puheterapiapalveluissa (www.tikoteekki.fi)