Tiedätkö, mihin käyttämäsi kuntoutusmenetelmät perustuvat

”Jos saisit käyttää vain yhtä kuntoutusmateriaalia, mitä käyttäisit ja miksi?” Luin ilahtuneena tämän keskustelunavauksen puheterapeuttien some-palstalta. Alkoi vilkas ajatusten vaihto, jossa osallistujat luettelivat suosituimpia terapiamateriaalejaan. Ennakkoon mielenkiinnolla odottamani pohdinta siitä, miksi jokin materiaali on se paras, jäi kuitenkin pääosin puuttumaan.

Puhevammaisuuden kirjo on laaja ja puheterapeutin tulee hallita monenlaisia toimintatapoja. Nykyisin on tarjolla runsaasti erilaisia menetelmäkoulutuksia. Mikään menetelmä ei kuitenkaan ratkaise itsessään asiakkaan vuorovaikutuksen ja kommunikoinnin pulmia. Sen sijaan tarvitaan terapeuttia, joka herkistyy kohtaamaan kyseisen asiakkaan, kuuntelee häntä ja hänen lähiyhteisöään sekä suunnittelee tarjoamansa kuntoutuksen sisällöt ja toimintatavat asiakkaan tarpeet eikä menetelmä edellä.

Kun terapeutti pystyy perustelemaan itselleen, miksi valitsee kulloinkin tietyn toimintatavan, hän pystyy todennäköisesti myös mukauttamaan kuntoutusta asiakkaan ja hänen läheistensä tarpeiden mukaan. Olennaista ei ole noudattaa menetelmäprotokollaa vaan edetä joustavasti ja asiakaslähtöisesti.

Moninäkökulmaisuus on tärkeää, kun puheterapeutti valitsee työskentelytapojaan. Yllättävän vähän käymme kuitenkin keskustelua siitä, mihin käyttämämme kuntoutusmenetelmät perustuvat. Australialainen professori Jacqueline Roberts on tehnyt kiinnostavan luokittelun autismikuntoutuksessa käytettyjen toimintatapojen taustateorioista. Luokittelussa hän jakaa kuntoutusmenetelmät seuraavasti:

• käyttäytymisanalyysiin (ABA) perustuvat behavioristiset menetelmät (esim. Lovaas, PECS, PRT, ESDM, JASPER)
• integratiiviset menetelmät, joissa yhdistetään kehityksellisiä, sosiaaliskognitiivisia, käyttäytymisterapeuttisia ja neuropsykologisia menetelmiä ja hyödynnetään strukturoidun opettamisen periaatteita (esim. TEACCH, SCERTS)
• kehitykselliset, luonnolliseen vuorovaikutukseen pohjautuvat menetelmät (esim. Floortime, Voimauttava vuorovaikutus)

Lisäksi Roberts mainitsee erikseen puhe- ja toimintaterapiassa käytössä olevia menetelmiä, sekä perheen kanssa työskentelyyn pohjaavia menetelmiä (esim. Hanen), jotka ovat oman tulkintani mukaan sijoiteltavissa yllä mainittuihin kolmeen ryhmään.

Yhtä oikeaa totuutta ei ole, mutta itse ajattelen, että puheterapeutinkin on tärkeää löytää työlleen punainen lanka ja käyttöteoria. Toimintatyylistä toiseen siirtyvän puheterapeutin asiakkaan kokemusta voisi mielestäni verrata tilanteeseen, jossa psykoterapeutti vaihtaisi työskentelyotettaan yhden terapiakerran aikana vaikkapa psykoanalyyttisestä ratkaisukeskeiseen ja takaisin.

Oma työalueeni liittyy vuorovaikutuksen ja sosiaalisten taitojen kuntoutukseen. Työni pohjaa tietoon siitä, miten varhainen vuorovaikutus tyypillisesti ja luonnollisesti kehittyy. Vuorovaikutustaitojen oppimiseen tarvitaan sensitiivistä vanhempaa, joka herkistyy vauvan aloitteille, vastaa niihin ja mukauttaa omaa vuorovaikutustapaansa vauvan tarpeiden mukaan. Vanhempi ei suunnittele vuorovaikutusta tavoitteellisesti, vaan luottaa vaistonvaraisesti yhdessä rakentuvaan ja prosessinomaisesti etenevään oppimiseen. Tällaisessa vuorovaikutuksessa lapsi oppii kommunikoinnin perustan taidot, joita tarvitsee vuorovaikutus- ja kommunikointitilanteissa läpi elämänsä.

Mielestäni tietoon luonnollisesta vuorovaikutuksen kehityksestä kannattaa luottaa vuorovaikutuksen ja sosiaalisten taitojen kuntoutuksessa riippumatta asiakkaan puhevamman taustalla olevista syistä. Puheterapeutti ohjaa lähi-ihmisiä sensitiiviseen vuorovaikutustapaan, huomaamaan puhevammaisen ihmisen kaikenlaiset aloitteet ja vastaamaan niihin. Aivan kuten vauvan ja vanhemman vuorovaikutuksessakin, ainoa tavoite on vuorovaikutus itsessään, joka on niin palkitsevaa, ettei muita palkkioita tarvita.

Lisätietoa

Roberts Jacqueline: Interventions for Children with Autism and their Families. (pdf, luettu 1.2.2019)
Jos vuorovaikutus ei etene tavalliseen tahtiin (www.papunet.net) (luettu 1.2.2019)