Sheridan Forster: HYP-toimintatavan oppii vain tekemällä

Sheridan Forster

Kuultuani, että PMLD-LINK -julkaisun tämänkertaisena teemana on koulutus, minun piti todella pysähtyä ja ajatella. HYP oli näet minulle päätös olla kouluttamatta ihmisiä. Se oli paradigman muutos: ongelman ydin ei ollut se, että vammaisten ihmisten parissa työskentelevillä työntekijöillä (tai muilla ihmisillä) ei olisi ollut taitoja tai kykyä kohtaamiseen vaan se, että yhteisöstä puuttui vieressä istumista ja yhdessä olemista arvostava kulttuuri.

”Vietättekö yhä sitä mukavaa yhdessäolon aikaa?”, kysyin tutkimusprojektiini osallistuneelta vammaisalan työntekijältä. ”Kyllä, kunnes työ on tehty”, hän vastasi rennosti. Tutkimusprojektini (Forster & Iacono 2008) tulokset osoittivat selkeästi, että työntekijät tiesivät, miten olla vuorovaikutuksessa ja millaisilla tavoin asiakas saatiin mukaan vuorovaikutukseen. Heistä kuitenkin tuntui, ettei heillä ollut lupaa tehdä näitä toimivaksi koettuja asioita tai iloita vuorovaikutuksen onnistumisesta.

Työntekijät kertoivat pelleilyhetkistä, käsilaukkujen pintaa rapsuttavasta vammaisesta naisesta, yhdessä vietetyistä pelihetkistä lattialla ja tietovisaohjelmien tunnusmusiikkien arvailemisesta. Mutta he kertoivat myös siitä, kuinka heidän oli ryhdistäydyttävä ja lopetettava leikit esihenkilön ilmaantuessa paikalle. Työntekijät kokivat, että heidän odotettiin toimivan asiakkaiden ”ikätasoisesti” eikä heitä rohkaistu osoittamaan kiintymystä asiakkaisiin, koska he olivat ”vain työntekijöitä”. He kertoivat, että vuorovaikutus vammaisten ihmisten kanssa oli sisimmältään täynnä ristiriitaisuuksia, jotka liittyivät osittain vammaisalan yleisiin toimintakäytäntöihin, mutta useimmiten joko yhteisön perinteiseen toimintakulttuuriin tai organisaation johdon agendaan.

Tutkijat Antaki, Finlay ja Walton ovat kuvanneet monia näistä vaikeimmin kehitys- ja monivammaisten aikuisten parissa työskentelevien työntekijöiden kohtaamista ristiriidoista: mikä pohjimmiltaan voimaannuttaa vaikeimmin kehitysvammaista aikuista ja miten työntekijä sovittaa oman vuorovaikutuksensa hänen tarpeisiinsa, jotka voivat olla hyvin erilaisia verrattuna tyypilliseen kanssakäymiseen.

Lukiessani monia muita tutkimuksia vuorovaikutuksesta vaikeimmin kehitysvammaisten ihmisten kanssa huomasin, että työntekijät olivat joko heikosti sitoutuneita vuorovaikutukseen tai käyttivät aivan liian monimutkaista kieltä. Tutkijoiden johtopäätös tästä oli, että työntekijöillä ei ollut riittävää osaamista ja siksi heidän tulisi saada lisää koulutusta. Joidenkin interventiotutkimusten mukaan henkilöstön koulutus on vaikuttanut myönteisesti toimintatapoihin, mutta tutkitut interventiot ovat olleet kestoltaan lyhyitä eikä tuloksista selviä toimintatapojen muutosten pysyvyys tai miten henkilökuntavaihdokset vaikuttavat asiakkaisiin.

Entä jos kyse ei ollutkaan ensisijaisesti työntekijöiden osaamisesta vaan kulttuurista. Ja siinä se oli – HYP oli syntynyt. HYP on yritys muuttaa kulttuuria niin, että ”yhdessäolo vammaisen ihmisen kanssa ei ole vaihtoehtoinen muun toiminnan lisä, vaan olennainen osa sitä” ja jossa ”me virittäydymme ja juhlimme niitä pienenpieniä asioita, joita asiakkaamme tekee vuorovaikutushetkiemme aikana”. Juuri tästä on elämänlaadussa kyse.

Kehitettyäni HYP:n vuonna 2007 ja nähtyäni sen toimivan tekemäni helposti luettavan ja ymmärrettävän vihkosen avulla, suunnittelin mallin käyttöönoton tueksi myös 90 minuuttia kestävän työpajan. Myös kollegat Suomessa toteuttavat HYP-työpajoja.

Työpajojen tarkoitus ei ole opettaa teoriaa tai sitä, mitä pitää tehdä. Työpajoissa on tarkoitus saada roolileikkien avulla osallistujat pohtimaan, miltä tuntuu olla toisaalta vammaisen ihmisen ja toisaalta työntekijän roolissa. Työpajoissa keskustellaan ja pohditaan mitkä asiat eri rooleissa tuntuvat toimivan. Työntekijät jakavat omia tuntojaan siitä, mikä tuntui rauhoittavalta ja mikä aiheutti levottomuutta. Lisäksi osallistujat käsittelevät muita vuorovaikutustilanteiden mahdollisesti herättämiä kysymyksiä. Työpajoissa voidaan turvallisin mielin tuoda esille esteitä tai eettisiä dilemmoja niiden välttelyn sijaan. Välttely voi liian usein johtaa vuorovaikutuksen välttelemiseen vammaisen ihmisen kanssa, koska työntekijä tuntee itsensä epävarmaksi tai pelkää tekevänsä väärin. (Suomessa Tikoteekin järjestämissä HYP-käynnistäjäkoulutuksissa keskitytään roolileikkien sijaan pohtimaan ja keskustelemaan yhdessä HYP-tilanteissa kuvattujen videoiden avulla).

HYP-työpajoissa on osallistujien jakama käytännön kokemus ja ajatukset oleellisempia kuin fasilitaattorin tarjoama tieto parhaista käytännöistä ja arjen kokemusten teoretisointi. HYP-hetkiä voi toteuttaa ilman osallistumista työpajaan. Erityisasiantuntemusta ei tarvita siihen, että sitoutuu viettämään 10 minuutin tuokion keskittyen vaikeasti kehitysvammaiseen ihmiseen ja tekee tämän jälkeen muistiinpanot tuntemuksistaan. Kertyvät kokemukset 10 minuutin tuokioista voivat kuitenkin auttaa työntekijää kehittämään asiantuntemustaan olla tämän ihmisen vuorovaikutuskumppani ja olla taitava vammaisalan työntekijä.

Olen varma, että koulutusaiheisessa PMLD-LINK-julkaisussa jaetaan monia hienoja koulutusideoita. Joitakin kysymyksiä pystytäänkin hyvin käsittelemään koulutuksissa. Tiedän myös, että HYP:iä voidaan arvostella, koska sen pitkäkestoisista vaikutuksista ei ole tehty tutkimusta. Joskus kuitenkin vaaditaan kolikon kääntöpuolelle katsomista ja uudelleentarkastelua siitä, missä läpimurrot ja niiden kautta ratkaisut tapahtuvat.

HYP on sitoutumista läsnäoloon ja reflektointiin; ehkä se on ei-koulutusta vaativa lähestymistapa kommunikointiin. Se haastaa vuorovaikutuskumppanit pohtimaan, mikä toimii juuri tämän ihmisen kanssa ja mikä on oikein silloin, kun kaksi ihmistä ovat läsnä toisilleen. HYP on sitä, miten läsnä oleva yhteisö sulkee piiriinsä jokaisen vaikeasti kehitysvammaisen ihmisen riippumatta hänen vuorovaikutustaidoistaan.

www.sheridanforster.com.au

Kirjallisuus:

Antaki, C., Crompton, R. J., Walton, C., & Finlay, M. (2016). How adults with profound intellectual disability engage others in interaction. Sociology of Health and Illness, 1-18.

Finlay, W. M. L., Antaki, C., & Walton, C. (2008). A manifesto for the use of video in service improvement and staff development in residential services for people with learning disabilities. British Journal of Learning Disabilities, 36(4), 227-231.

Finlay, W. M. L., Antaki, C., Walton, C., & Stribling, P. (2008). The dilemma for staff in ”playing a game” with a person with profound intellectual disabilities: Empowerment, inclusion and competence in interactional practice. Sociology of Health & Illness, 30(4), 531-549.

Forster, S. (2008). HOP: Hanging Out Program: Interaction for people at risk of isolation. Author.

Forster, S. L., & Iacono, T. (2008). Disability support workers’ experience of interaction with a person with profound intellectual disability. Journal of Intellectual & Developmental Disability, 33(2), 137-147.

Walton, C., Antaki, C., & Finlay, W. M. L. (2020). Orienting to affect in services for people with severe or profound intellectual disabilities: A UK-based investigation. Journal of Applied Research in Intellectual Disabilities, 33(5), 876-886.