Evidence-Based Practice – väärin ymmärretty ja aliarvostettu?

Tikonen kysyi viisi kysymystä näyttöön perustuvasta toiminnasta (EBP) professori Elina Mainela-Arnoldilta ja yliopisto-opettaja Pia Lindevallilta Turun yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan psykologian ja logopedian laitokselta.

Mitä tarkoittaa evidence-based practice?

Evidence-based practice (jatkossa EBP) on suomennettuna suurin piirtein “toimintaa, joka perustuu todennettuun tietoon”. Käsitteenä EBP on vakiintunut ja valitettavan usein väärin ymmärretty tai aliarvostettu. Kliinisessä työssä EBP tarkoittaa sitä, että päätökset kliinisistä toimenpiteistä tehdään ottaen huomioon kolme toisistaan riippuvaa tekijää. Näitä ovat yksilön ja tämän lähiympäristön tarpeet, taidot, arvot, toiveet ja mielenkiinto, terapeutin oma kliininen tietotaito sekä paras olemassa oleva tieteellinen näyttö. EBP:ssä on erittäin tärkeää, että ei tehdä ainoastaan sitä mikä on aikaisemmin tuntunut toimivan, vaan aktiivisesti etsitään parempia toimintamalleja, joita uusin tutkittu tieto tukee. Staattisten toimintamallien tai ”oikeiden” menetelmien luominen on näin käytännössä miltei mahdotonta. EBP on siis dynaamista, alati muuttuvaa toimintaa.

EBP toteutuu käytännössä siten, että asiakkaan haasteen määriteltyään puheterapeutti pyrkii muodostamaan oman ammattitaitonsa avulla kysymyksen, johon vastausta etsii tutkitusta tiedosta, esim. teoriataustaa, menetelmää tai lähestymistapaa. On kuitenkin muistettava, ettei yksittäiseen, tarkasti rajattuun kysymykseen välttämättä löydy vastausta, jota sellaisenaan voisi soveltaa asiakastyöhön. Tällöin jää terapeutin vastuulle miettiä, miten hankittua tietoa voidaan soveltaa juuri kyseisen asiakkaan kohdalla, ja miten terapiaan valittuja lähestymistapoja voidaan parhaiten motivoida myös tutkitun tiedon valossa.

Pelkkä tieteellisesti vahvaksi todistetun menetelmän käyttäminen ei ole siis EBP:iä. Valitun lähestymistavan tai menetelmän tulee lisäksi aina sopia asiakkaan tilanteeseen ja terapeutin tietotaitoon ja sen käyttö tulee aina olla perusteltavissa.

Millaisia tutkimuksia puheterapeutti voi hyödyntää suunnitellessaan kuntoutusta ja valitessaan kuntoutusmenetelmiä?

Logopedialla on läheistä rajapintaa useiden tieteenalojen kanssa, joten muiden tieteenalojen tutkimuksen hyödyntäminen on välttämätöntä. Tärkeintä on osata arvioida tutkimustiedon tasoa. Yksittäisiin tutkimuksiin ei juurikaan pidä nojautua kuin suuntaa antavina ja erityisesti silloin tulee tutkimuksen luotettavuus osata arvioida huolella. Onko kyseessä vertaisarvioitu tieteellinen julkaisu vaiko jonkin voittoa tavoittelevan yrityksen oma tutkimus? Tutkimustiedon ”kuninkaallisia” ovat systemaattinen kirjallisuuskatsaus ja meta-analyysi, joista viimemainittu on se luotettavin. Molemmat kokoavat yhteen tutkimustietoa useista tehdyistä tutkimuksista sekä koostavat niistä saadun tiedon joko johtopäätöksiksi tai suosituksiksi.

Minkälaisia ilmiöitä voi logopediassa tutkia kohorttitutkimuksilla tai laadullisilla tutkimusmenetelmillä?

Kohorttitutkimuksilla voidaan saada esiin erilaisiin ilmiöihin liittyviä tekijöitä, esim. suojaavia ja riskitekijöitä. Tarpeeksi suurilla määrillä tutkittavia voi nousta esiin yllättäviäkin seikkoja ilmiöiden taustalla vaikuttavista mekanismeista, joita diagnostiikassa tai kuntoutuksessa ei ole aiemmin havaittu lainkaan, mutta joiden huomioiminen voi olla ensiarvoisen tärkeää. Isoja kohorttitutkimuksia tarvitaan määrälliseen tutkimukseen.

Laadullisilla menetelmillä voidaan tutkia johonkin ilmiöön liittyviä kokemuksia, asenteita ja mielipiteitä. Logopediassa voidaan tutkia esim. kuntoutuksen vaikuttavuutta määrällisesti ja täydentää määrällistä tutkimusta laadullisella tutkimuksella tarkastelemalla kuntoutujien käsityksiä ja mielipiteitä kuntoutukseen osallistumisesta.

Mitä ajattelette puheterapeuttien käyttämistä kuntoutusmenetelmistä?

Puheterapeutin on pyrittävä ymmärtämään ei ainoastaan, että menetelmä toimii, mutta myös miksi se toimii ja mitkä mekanismit ovat toiminnan taustalla. Yhdistämällä ymmärrys asiakkaasta ja tämän tarpeista, taito tarkkailla omaa tietotaitoa reflektiivisesti, kyky asettaa kuntoutukselle realistisia tavoitteita sekä kyky käyttää uusinta tutkimusta ovat välttämättömiä hyvien kuntoutustulosten saavuttamiseksi.

Auktoriteetit eivät määrittele, mitkä ovat parhaat kliiniset käytännöt. Puheterapeutin vastuulla on kehittää työtään monipuolisesti, esim. ottaa selvää parhaasta tieteellisestä näytöstä. Puheterapeutilla itsellään on ammatillinen vastuu parhaan käytännön määrittelemisestä. Hyvät terapiatulokset ovat osittain kiinni terapeutista itsestään, ei pelkästään käytetystä menetelmästä.

Mitä sanoisitte vastavalmistuneelle puheterapeutille?

Puheterapeuttien työn olisi oltava EBP:n perusperiaatteen täyttäviä eli puheterapeuttien on oltava aktiivisia tieteen kuluttajia, hallittava asiakaslähtöisyyden periaatteet sekä omattava hyvät (itse)reflektiiviset taidot.

Anna siis itsellesi aikaa ja mahdollisuus kehittyä ja kehittää monipuolisesti taitojasi. Vaadi työnantajaltasi aikaa seurata alan kehitystä muutenkin kuin oikeudella osallistua erilaisiin koulutustilaisuuksiin. Ihmettele, ole utelias!

Suhtaudu terveellä epäluulolla kaikkeen ”oikeaan, ”varmaan” ja ”ehdottomaan”. Ne voivat olla sitä tällä hetkellä mutta eivät takuulla tule olemaan sitä aina.

Lähteet:
ASHA (www.asha.org)

Julkaistu: