Miten tuemme kaikkien oikeutta osaamiseen?

Kohtaaminen, kokeminen ja jakaminen ovat meille jokapäiväisiä asioita ja oikeuksia. Puhuvien maailmassa oikeus kehittyä, kasvaa parhaaksi versioksi itsestään ja löytää oma juttunsa ovat itsestäänselvyyksiä, jopa tietyllä tavalla latteuksia. Mutta jos puhuminen ei ole mahdollista tai se on riittämätöntä, todellisuus on toinen.

Omat vahvuudet ja osaaminen käyttöön

Tämän vuoden Sillalla-seminaarissa moni esitys liittyi jollakin tavalla oikeuksiin, ja haluan peilata esityksiä juuri oikeuksien näkökulmasta. Johanna Olli, TtM ja väitöskirjatutkija, puhui erityisesti lasten oikeuksista vuorovaikutukseen ja osallisuuteen aikuisten raamittamassa yhteiskunnassa. Puheterapeutti, väitöskirjatutkija Kirsi Neuvonen käsitteli oikeutta tulla ymmärretyksi avusteisen viestinnän keinoilla. Logopedian yliopistolehtori, FT Irina Savolainen puolestaan painotti puhevammaisen ihmisen roolia ja erityisesti osaamista avustavassa viestinnässä. Hän kehotti pohtimaan, miten avusteisen vuorovaikutuksen asiantuntijat voivat tunnistaa puhevammaisen ihmisen omaa osaamista ja tapoja, joilla voidaan tukea myös vuorovaikutuskumppaneiden yhteistä osaamista. Seminaarin ruotsalainen vieras, tutkija ja FT Helena Tegler, taas korosti puhevammaisten ihmisten oikeutta osaaviin kommunikointikumppaneihin. Osaava kumppani valitsee tietoisesti toimintatapoja, jotka edesauttavat kommunikointilaitetta käyttävän ihmisen mahdollisuuksia tulla kuulluksi, osalliseksi ja vaikuttaa elämäänsä.

Esityksiä kuunnellessani pohdin, että kaikki puheenvuorot antoivat eri näkökulman siihen, millaista on olla vähemmistöä. Toisaalta korostui, miten itsestäänselvyytenä pidämme länsimaisessa yhteiskunnassa ja varsinkin Suomessa sitä, että oma osaamisemme voi kehittyä eikä meidän tarvitse tyytyä vähempään kuin pystymme. Saamme harjoitella, oppia ja kehittyä sekä tuoda osaamisemme esiin. Myös vähemmistöillä, kuten puhevammaisilla ihmisillä, on oikeus tuoda esiin maksimaalinen osaamisensa ja tehdä työtä osaamisena vahvistumiseksi joka päivä. Vai onko? Ja jos tämä ei toteudu, mitä voimme tehdä asian edistämiseksi?

Puutteista osaamiseen

Seminaarin esitykset saivat miettimään, miten olemme tottuneet ajattelemaan kuntoutuskentällä ”puutteen ja vajavuuden näkökulmasta”. Lähdemme siitä, mitä puhevammainen ihminen ei osaa tai mitä häneltä puuttuu puhuviin verrattuna tai mitä hänen tulisi saavuttaa, jotta hän olisi ikään kuin valmis ja kuntoutunut. Esitykset olivatkin todella virkistäviä lähtiessään siitä, että puhevammaisilla on paljon osaamista – osaamiselle tulee vain luoda aktiivisesti mahdollisuuksia.

Kirsi Neuvosen mukaan tutkimukset osoittavat esimerkiksi, että viestinnän apuvälinettä käyttävät lapset ja nuoret ilmaisevat itseään hyvin monimuotoisesti haastavissakin tilanteissa tullakseen ymmärretyiksi. Nämä lapset ja nuoret ovat taitavia löytämään uusia ilmaisutapoja. He voivat vaikkapa kertoa asian toisin, toistaa sen tai antaa vihjeitä vuorovaikutuskumppanille, jos heitä ei heti ymmärretä. Neuvosen mukaan avusteista viestintää käyttävä lapsi oppii hallitsemaan kahta eri järjestelmää: sitä, jota lapsi itse käyttää avusteisessa viestinnässä sekä kieltä, jota ympäristön ihmiset käyttävät. Puhuvien lasten kehitykseen verrattuna viestintätaidot kehittyvät siis hyvin eri tavalla, ja matkalla kertyy myös monenlaisia taitoja.

Neuvonen muistutti, että avusteista kommunikointijärjestelmää käyttävät lapset tarvitsevat alusta lähtien runsaasti kokemuksia siitä, että he saavat aidosti kertoa asioistaan ja opetella kommunikointiin kuuluvia väärinymmärrysten kiemuroita ja omien viestien korjaamista. Eikö tämä tarkoitakin oikeuksien näkökulmasta sitä, että avusteista viestintää käyttävällä on oikeus saada runsaasti oppimiskokemuksia avusteisen viestinnän käytöstä, jotta hän oppii niin taitavaksi omien ajatustensa ilmaisijaksi kuin mahdollista ja voi käyttää oikeuttaan tulla ymmärretyksi?

Helena Tegler puolestaan toi esiin, että puhevammaisten ihmisten kumppanit käyttävät strategioita, jotka eivät edesauta parhaalla mahdollisella tavalla puhevammaista ihmistä tulemaan kuulluksi. Nämä strategiat toimivat enemmistön ehdoilla. On esimerkiksi helpompi kysyä nopeita suljettuja kysymyksiä, joihin vastausvaihtoehdot ovat hyvin rajatut – kyllä tai ei – sen sijaan, että esittäisi kysymykset avoimina. Oikeuksien näkökulmasta oikeus tuoda omia ajatuksiaan esiin toteutuu kyllä, mutta hyvin rajallisesti ja puhuvan osapuolen sanelemilla ehdoilla. Ihmisen oikeus kertoa aidosti omia näkemyksiään omalla parhaalla mahdollisella kyvyllään ei toteudu eikä pääse kehittymään, jos hän ei saa kokemuksia siitä, millaista on vastata kysymyksiin ilman valmiita vastausvaihtoehtoja.

Mitä siis voimme tehdä puhuvan enemmistön edustajina? Irina Savolainen kannusti esityksessään tunnistamaan puhevammaisen ihmisen omaa osaamista sekä niitä tapoja, joilla voimme tukea myös vuorovaikutuskumppaneiden yhteistä osaamista. Me kaikki puheella viestivät voimme tuoda esiin omien asiakkaidemme ja läheistemme taitoja, osaamista ja sitä, missä he kukoistavat. Kiinnitetään huomiota siihen, ettemme ainakaan omalla toiminnallamme heikennä puhevammaisten ihmisten mahdollisuuksia vahvistaa omaa osaamistaan ja kehittyä löytämään omat vahvuutensa. Puhutaan taidoista ja siitä, mitä puhevammaiset ihmiset osaavat. Puhutaan oikeudesta osaamiseen.

Ja muistetaan: Yhteinen ymmärrys on aina kahden kauppa. Kukaan ei voi kommunikoida yksin, oli kuinka osaava tahansa. Ja koska tarvitsemme kommunikointiin ja vuorovaikutukseen aina vähintään kaksi osapuolta, on kummallakin osapuolella oikeus, vastuu ja valta viedä vuorovaikutustilannetta valitsemaansa suuntaan osaamisensa tarjoamissa rajoissa.