Sofia Wallin: Siirry struktuurista vuorovaikutukseen – näin tuet lapsen kommunikointia ja osallistumista koulussa

Sofia Wallin on ruotsalainen puheterapeutti, joka on erikoistunut puhetta tukevaan ja korvaavaan kommunikointiin. Hän oli mukana kevään 2026 Sillalla-seminaarissa ja käsitteli luennoillaan kommunikointiystävällisen oppimisympäristön rakentamista kouluissa sekä kommunikointikumppanien toimintatapoja osana koulun arkea. Kehitysvammaliiton Tikoteekin asiantuntija, puheterapeutti Kaisa Laine kertoo Wallinin luennoista ja pohtii, miten niiden oppeja voi soveltaa koululaisten ja muidenkin kanssa.

Sofia Wallin työskentelee tällä hetkellä yliopistolehtorina Tukholmassa. Hän opettaa tulevia puheterapeutteja ja toimii tutkijana sekä puheterapeutin asiantuntijatehtävissä.

Sillalla-seminaarissa Wallin kertoi tutkimustuloksista, joiden mukaan AAC-keinoja eli puhetta tukevia ja korvaavia keinoja käyttävät lapset kommunikoivat koulussa vain harvoin keskenään. Näiden lasten vuorovaikutustilanteista 90 % on aikuisen kanssa, ja kommunikointitilanteita samanikäisten kavereiden kesken on hyvin vähän. Näin on riippumatta siitä, onko kouluympäristö täysin inklusiivinen, integroitu tai tapahtuuko opetus erityisluokassa. Lisäksi Wallin kertoi, että tutkimusten mukaan AAC-keinoja käyttävien lasten rooli on kommunikointitilanteissa usein hyvin passiivinen: aikuiset ohjailevat ja hallitsevat kommunikointitilanteita. Ylipäänsä puheella kommunikoivat, niin lapset ja aikuiset, saavat helpommin aktiivisen roolin, ja AAC-käyttäjät joutuvat helposti kuuntelijan, seurailijan ja kysymyksiin vastaajan rooliin.

”Meillä kommunikoidaan koko ajan”

Teen asiantuntijatyöni lisäksi viikoittain käytännön puheterarapiatyötä päiväkodeissa ja kouluissa. Tässä työssä kasvatusalan ammattilaiset kertovat minulle usein, että kommunikointia on koko ajan ja kaikkialla. Ja siltähän se vaikuttaakin: on paljon ihmisiä, paljon puhetta ja meteliä, kaikkialla tapahtuu jotain koko ajan. On retkiä, leikkejä, piirejä, syömistä, ulkoilua ja juhlia.  Retkille muistetaan ottaa pyörätuolit mukaan, ja seinillä on paljon kuvia.

Todellisuudessa kommunikointia on usein huomattavasti vähemmän silloin, kun puhuminen ei suju. Myös kommunikoinnin apuvälineet saattavat arjessa helposti unohtua. Lasta ei voida ottaa retkelle mukaan ilman pyörätuolia, jos hän tarvitsee apuvälineen liikkumiseensa. Sen sijaan kommunikointi voi jäädä vähemmälle huomiolle: kommunikoinnin apuväline saatetaan jättää luokkaan, koska retki näyttää sujuvan ilmankin. Tällöin olisi kuitenkin tärkeää pysähtyä pohtimaan, kenen näkökulmasta tilannetta tarkastellaan ja kuka todella pärjää ilman kommunikointia.

En näe tämän johtuvan koulun henkilökunnan välinpitämättömyydestä, vaan pikemminkin siitä, että kommunikoinnin merkitys ja sen tukemisen käytännöt eivät aina tule arjessa riittävästi näkyviksi. Usein kyse on tiedon, toimivien käytäntöjen tai resurssien puutteesta – ei tahallisesta sivuuttamisesta.

Myös Sofia Wallin arvioi, että koulun aikuiset haluavat tukea lasten kommunikointia kouluissa, mutta eivät tiedä, miten. Kommunikoinnin apuvälineiden käyttöön vaikuttaa paljon myös se, miten määrittelemme käsitteet: Mitä AAC-keinot ovat? Mitä kommunikointi tarkoittaa? Ja miten näitä tulisi tukea? Ammattilaisten on tärkeää tiedostaa, miten he mieltävät AAC-keinot, kommunikoinnin, vuorovaikutuksen ja aktiivisen osallistumisen.  Ammattilaiset luulevat ymmärtävänsä asiat samalla tavalla, mutta näin ei aina ole. Tämä paljastuu usein vasta sitten, kun näemme toisemme käytännön tilanteissa opettajina, terapeutteina ja ohjaajina vuorovaikutuksessa lasten kanssa.

Esimerkki: Aikuinen näyttää lapselle kuvaa ruoasta ja sanoo: ”Mennään syömään.” Kuva voi auttaa lasta ymmärtämään paremmin aikuisen puhetta ja ohjaa lapsen toimintaa. Jos aikuinen näyttää samaa kuvaa ja sanoo ”Tänään on tosi hyvää ruokaa”, kuvan merkitys muuttuu. Aikuinen antaa lapselle mallin, että kuvan avulla voi ilmaista mielipiteen. Kuvia voidaan siis käyttää moneen tarkoitukseen, ja on olennaista, että aikuinen toimii tietoisesti.

Mitä eroa on kommunikoinnilla ja strukturoidulla opettamisella?

Kommunikointi on vuorovaikutusta ihmisten välillä. Siinä käytetään erilaisia keinoja, kuten puhetta, viittomia, kuvia ja kirjoittamista. Kommunikointi on usein monimutkaista ja ”sotkuistakin” (communication is messy) ja se etenee vuorovaikutuksen ehdoilla, ei ennalta sovitusti.

Strukturoidussa opetustilanteessa kommunikointi on hyvin erilaista. Vaikka myös opetustilanteessa voi olla vapaampaa kommunikointia, yleensä kommunikointi on siinä kuitenkin rajattua eli strukturoitua sopimaan kyseiseen tilanteeseen.

Kumpaakin kommunikointitapaa tarvitaan, sillä ne sopivat eri tilanteisiin ja tarkoituksiin. Sofia Wallin havainnollisti asiaa näin:

Strukturoitu opetus

  • helpottaa tiedon käsittelyä ja tehtävien ymmärtämistä
  • tukee oppimista ja itsenäisyyttä tietyissä toiminnoissa
  • auttaa vastaamaan kysymyksiin, tekemään valintoja ja osoittamaan taitoja
  • tukee omatoimisuutta
  • sisältää vain muutamia kommunikatiivisia funktioita (esim. muiden kysymyksiin vastaaminen, valitseminen aikuisen päättämistä vaihtoehdoista, pyytäminen)
  • ei ole aidosti vuorovaikutusta
  • on mukautettu oppilaan nykyiseen osaamistasoon.

Kommunikoinnin tukeminen vuorovaikutteisessa kommunikoinnissa:

  • tukee vuorovaikutusta ja kielen kehitystä
  • auttaa ilmaisemaan omia ajatuksia ja tunteita sekä ymmärtämään muita
  • sopii moniin tilanteisiin (laaja valikoima kommunikatiivisia funktioita, kuten kysyminen, kommentoiminen, vitsailu jne.)
  • voi sisältää laajan valikoiman kielellisiä symboleja (sanat, kuvat, viittomat jne.)
  • on mukautettu oppilaan potentiaalisen osaamistason mukaan.

Wallinin mukaan meidän tulee hyväksyä, että kommunikointi on luonnollisissa arjen tilanteissa yleensä monitahoista, ei kovin sujuvaa ja vaikeaakin. Sitä ei voi suunnitella, strukturoida tai ohjata täysin ennalta. Jos näin tehdään, kyse ei ole enää aidosta vuorovaikutteisesta kommunikoinnista.  – On vaikeaa olla sujuva, kun käytetään AAC-keinoja, Wallin kiteytti. Kaikki kommunikointi on monimutkaista, ja AAC-keinojen käyttö tekee siitä vääjäämättä vielä monimutkaisempaa ja hitaampaa.

Itse ajattelen myös, että tilannetta vaikeuttaa huomattavasti se, että vertaamme kaikkea – myös nopeutta – puheeseen. Tämä tekee tavoitteet epärealistisiksi ja johtaa käytännössä aina epäonnistumisen tunteeseen. Emme yksinkertaisesti voi olla yhtä nopeita ja sujuvia apuvälineillä kuin puhumalla.

Onkin ymmärrettävää, että aikuisilla on suuri houkutus tehdä koulupäivästä sarja strukturoituja tilanteita, joiden aikana ”tärkeimmät kouluasiat” tapahtuvat; ”vähemmän tärkeät” asiat tapahtuvat muissa vuorovaikutustilanteissa, jotka ovat ikään kuin palkintoja siitä, että tärkeät asiat saatiin hoidettua. Tämä johtaa siihen, että lapsi saa aivan liian vähän tukea kommunikointiin ja me aikuiset emme välttämättä edes huomaa, että näin käy.

Siksi meidän on välttämätöntä asettaa realistisia tavoitteita, joissa kommunikointi tulee ensin. Meidän täytyy myös kohdata todellisuus ja myöntää, että AAC on hidasta. Aikuisen tehtävä on muuttaa omaa toimintaansa. Tähän auttavat Sofia Wallinin esittelemät Ole kuin pöllö ja kettu -keinot.

Ole kuin pöllö ja kettu – näin tuet lapsen kommunikointia

Neljä keskeistä keinoa:

  1. Responsiiviset strategiat (responsive strategies): responsiivinen vuorovaikutus AAC-keinoja hyödyntäen
    Aikuisen täytyy reagoida ja vastata lapsen aloitteisiin.  ”Ole kuin pöllö” (AKKtiv-malli) viittaa siihen, että aikuinen havainnoi, kuuntelee, odottaa ja vastaa lasten tekemiin aloitteisiin puhuen ja AAC-keinoin. Lapselta ei vaadita ilmaisua AAC-keinoilla, vaan olennaista on, että aikuinen ottaa vastuun AAC:n käytöstä ja käyttää niitä puheen rinnalla vuorovaikutustilanteissa. Esimerkki: Lapsi katsoo aikuista ja sitten ruokaansa ja näyttää tyytyväiseltä. Aikuinen sanoo: ”Näytät tyytyväiseltä. Onko ruoka sinusta hyvää? Minusta se on tosi hyvää.” Samalla aikuinen näyttää kuvista: ”tyytyväinen, kysymysmerkki, sinä, hyvää, minä, hyvää”.
  1. Enhanced Milieu Teaching (EMT)
    En löytänyt termille vakiintunutta suomenkielistä käännöstä. Tässä menetelmässä aikuinen tukee tietoisesti kommunikointia arkipäivän vuorovaikutustilanteissa. ”Ole kuin kettu” (AKKtiv-malli) kuvaa aikuisen tapaa olla ovela. Aikuinen järjestää tarkoituksella toiminnan niin, että se houkuttelee lapsia kommunikoimaan ja osallistumaan. Edelleen oleellista on se, että aikuinen malttaa säilyttää ”pöllöasenteen” eli odottaa ja antaa aikaa eikä vie itse liikaa tilaa esimerkiksi puhumalla liian paljon. Aikuisen tehtävänä on myös tulkita lasten tuottamia viestejä ja vastata niihin käyttäen AAC-keinoja puheen rinnalla rikkomatta kuitenkaan tilanteiden luonnollisuutta.
  1. Mallin antaminen AAC-keinoilla, ”mallitus” (Augmented Input)
    Tällä tarkoitetaan, että aikuinen tukee omaa puheilmaisuaan puhetta tukevilla ja korvaavilla keinoilla. Suomessa puhutaan ”mallituksesta”. Aikuinen havainnollistaa, miten samassa tilanteessa voi käyttää erilaisia keinoja, esimerkiksi kommunikointikansiota ja viittomia. Samalla aikuinen lisää omalla esimerkillään sanaston määrää ja antaa mallia siitä, millä tavalla yhden sanan tai kuvan ilmaisut laajennetaan ja tarkennetaan ymmärrettäväksi ilmaisuksi.
  1. Saavutettava kommunikointi (Access to communication)
    Puhuville ihmisille kommunikointi on periaatteessa mahdollista milloin vain ja heidän omasta aloitteestaan ja puheenaiheestaan. Aikuisen tehtävänä onkin antaa itse konkreettisesti esimerkkiä ja luoda mahdollisuuksia, jotta tämä mahdollisuus on myös lapsilla, jotka käyttävät kommunikoinnin tukikeinoja.

Näiden keinojen avulla aikuinen voi siis olla viisas kuin pöllö ja ovela kuin kettu ja näin tukea lapsen kommunikointia. Sofia Wallinin luennoista heräsi kuitenkin kysymys, voiko kommunikointia yrittää tukea liikaa. Voiko aikuinen mallittaa liikaa?

Wallin vastasi yksinkertaisesti: ”Voi.” Jotta näin ei tapahdu, aikuisen tulee tarkkailla itseään. Wallin esitteli perussäännön aikuisille: Silloin kun puhe on sopivaa, myös AAC-keinot ovat sopivia. Jos siis tuntuu, että AAC-keinoja on liikaa, puhu itse vähemmän, yksinkertaista ja lyhennä omia ilmaisujasi.

Wallinin perussääntö sopii hyvin yhteen niiden omien ”sääntöjeni” kanssa, joista muistutan itseäni ja omien asiakkaideni läheisiä: Luonnollista vuorovaikutusta ei ole tarkoitus katkaista tai rikkoa olemalla liikaa äänessä puhuen tai AAC-keinoilla ”höpöttäen”. Sopeuta oma mallituksesi ja puheesi asiakkaasi toimintakyvyn ja tarpeen mukaan.

Mitä opin Sofialta?

Sofia Wallinin luennot korostivat kommunikoinnin ydintä: aitoa, merkityksellistä vuorovaikutusta. Keskeistä ei ole se, mitä kommunikointikeinoa lapsi käyttää tai mitä hänen ”pitäisi” käyttää. Keskeistä on, että aikuinen kantaa vastuun kommunikoinnin mahdollistamisesta ja mallintamisesta. Aikuisen ei tule lukkiutua yhteen AAC-keinoon eikä vaatia lasta ilmaisemaan itseään tietyllä tavalla. Aikuinen antaa itse mallia siitä, miten kommunikoinnissa hyödynnetään joustavasti erilaisia tukikeinoja tilanteen ja vuorovaikutuksen ehdoilla. Aikuinen pyrkii säilyttämään omalla toiminnallaan kommunikoinnin elävyyden eikä pyri vimmalla täydellisyyteen, oikeakielisyyteen tai tekniseen suoritukseen.

Kun aikuinen uskaltaa käyttää AAC-keinoja rennosti, keskeneräisesti ja luontevasti, hän luo lapselle turvallisen ja vuorovaikutteisen “kielikylvyn”, jossa oppiminen tapahtuu ilman painetta tuottaa oikein. Tämä edellyttää myös aikuisten omien toimintatapojen kriittistä tarkastelua ja tarvittaessa luopumista vuorovaikutusta rajoittavista rakenteista. Sofian sanoma tiivistyy ajatukseen siirtymisestä struktuurista vuorovaikutukseen: jos haluamme oppilaiden oppivan kommunikoimaan, meidän on itse kommunikoitava heidän kanssaan aidosti – käyttäen kuvia, viittomia ja muita AAC-keinoja välineinä, ei vaatimuksina.

Siis: Havainnoidaan, kuulostellaan, rauhoitetaan tahtia. Annetaan aikaa lasten aloitteille, vastataan niihin ja tehdään tietoisia ja vähän oveliakin päätöksiä. Luovutaan strukturoinnista silloin, kun se ei ole tarkoituksenmukaista. Ollaan pöllöinä ja kettuina.

Teksti: Kaisa Laine
Kuva: Sofia Wallin

Lue lisää

 

 

Julkaistu: 

Erityisluokanopettaja Minna Rimpilä: Koulussa tärkeintä ovat arjen kohtaamiset

Sofia Wallin on ruotsalainen puheterapeutti, joka on erikoistunut puhetta tukevaan ja korvaavaan kommunikointiin. Hän oli mukana kevään 2026 Sillalla-seminaarissa ja käsitteli luennoillaan kommunikointiystävällisen oppimisympäristön rakentamista kouluissa sekä kommunikointikumppanien toimintatapoja osana koulun arkea. Kehitysvammaliiton Tikoteekin asiantuntija, puheterapeutti Kaisa Laine kertoo Wallinin luennoista ja pohtii, miten niiden oppeja voi soveltaa koululaisten ja muidenkin kanssa.

Minna Rimpilä on työskennellyt pitkään erityisluokanopettajana ja nykyisessä työpaikassaankin, Myllärin koulussa Rovaniemellä, jo kolmisenkymmentä vuotta.  Myllärin koulu on pieni erityiskoulu, jossa on noin 30 oppilasta ja työntekijää. Se kuuluu Elmeri-koulujen verkostoon ja on vaativan monialaisen tuen koulu.

– Oppilailla on esimerkiksi kehitysvamma, autismin kirjoa tai psykososiaalisen tuen tarvetta, Rimpilä kertoo. Oppilaat ovat toiminta-alueittain opiskelevia eli TOI-opetuksessa.

Jokainen oppilas on yksilö

Minna Rimpilä painottaa, että opettajan täytyy tuntea oppilaansa.  – Jokaisella on omanlaiset vahvuudet ja tuen tarpeet.

Tällä hetkellä hänen luokassaan on 1–9-luokkalaisia oppilaita, ja luokkatilassa on muun muassa nostimia ja muita apuvälineitä. Oppilailla on erilaisia liikkumisen ja kommunikoinnin haasteita. Osa kommunikoi olemuskielellä, siis esimerkiksi ilmeiden ja eleiden avulla. – Oppilailla on kommunikoinnin tukena esimerkiksi Step-By-Step-puhelaitteita eli steppareita tai kommunikointiohjelmia tablettilaitteella.

Rimpilä sanoo, että oppilaiden erilaisuus voi olla myös vahvuus. – Vuorovaikutus lisääntyy, kun esimerkiksi kävelevä oppilas voi auttaa pyörätuolissa olevaa. Yleensä myös toisten kommunikoinnin apuvälineet kiinnostavat oppilaita. He saavat vertaistukea toisistaan ja toimivat toistensa roolimalleina. Oppilaat ovat erilaisia, mutta heillä on oma ryhmä, oma yhteinen luokka.

Kommunikointi kaiken keskiössä

Myllärin koulussa kommunikointi ja vuorovaikutus ovat keskeisessä osassa kaikkea toimintaa.

–  Kommunikointi on oikein lempilapseni! Minna Rimpilä vahvistaa. –  Kaikillahan on tarve ja oikeus kommunikointiin ja vuorovaikutukseen, ja kaikkien täytyy tulla ymmärretyksi omilla keinoillaan. On kielitietoisuutta, että koulussa kaikilla on mahdollisuus aitoon kommunikointiin. Se ei ole vain sitä, että oppilas on viestinnän kohde tai saa tehdä hyvin pieniä valintoja, vaan hän tulee oikeasti kuulluksi ja voi kertoa mielipiteensä. Näin toteutetaan jokaisen itsemääräämisoikeutta ja osallisuutta, mutta myös helpotetaan ihmissuhteita ja vähennetään konflikteja ja muita hankalia tilanteita koulussa

Erityisluokanopettaja painottaa, että myös puhumattomat oppilaat haluavat kertoa asioita.

– Joskus meille tulee olemuskielisiä oppilaita, joilla on vain vähän eleitä tai ilmeitä. Ensin voi tuntua, että heillä ei ole juurikaan tarvetta kommunikointiin. Voi olla, että heillä on ollut hyvä ja tasainen ympäristö. Esimerkiksi hoito on ollut niin hyvää, että ei ole ollut erityistä tarvetta viestiä, ettei olo ei ole hyvä tai haluaisi jotain muuta, Rimpilä pohtii.  – Näilläkin oppilailla on tarve kertoa asioita uudessa kouluympäristössä. Siksi aikuisen on seurattava jokaista oppilasta tarkasti ja opittava ymmärtämään häntä. Mitä hän tarkoittaa, kun heiluttaa kättään? Mikä häntä motivoi vuorovaikutukseen? Mitä asiaa hänellä on? Aikuisen tehtävä on selvittää vastauksia tämänkaltaisiin kysymyksiin. Kun oppilas ja hänen kommunikointikeinonsa sekä mieltymyksensä opitaan tuntemaan, kommunikoinnissa ja vuorovaikutuksessa päästään vähitellen eteenpäin.

Tukikeinot käyttöön

Myllärin koulussa käytetään muitakin kommunikoinnin tukikeinoja ja apuvälineitä. –  Meillä on käytössä esimerkiksi irtokuvia sekä tuki- ja kehoviittomia. Moni oppilas tekee valintoja esimerkiksi 2–3 kuvan katsekehikosta, Minna Rimpilä kertoo. – Toivoisin, että jokaisella kommunikointiohjelmaa tabletilla käyttävällä oppilaalla olisi myös paperinen kommunikointikansio. Se ei olisi säästä tai akusta riippuvainen. On hurjaa, jos kommunikointilaite ei toimi tai on huollossa eikä oppilaalla ole muuta tapaa kommunikoida. Hän ei voi sanoa muutamaan päivään edes, että hänen täytyy päästä vessaan.

Rimpilä neuvoo tarkkailemaan aktiivisesti, miten hyvin eri tukikeinot ja apuvälineet toimivat eri oppilailla ja koulun arjessa.  – Esimerkiksi kommunikointitaulussa kuvakokoa voi pienentää, jos huomataan, että oppilas pärjää pienemmillä kuvilla. Näin hänelle voidaan antaa enemmän kuvia ilmaisun tueksi.

Tukikeinoista keskusteltaessa konkariopettaja lisää, että moni muukin asia vaikuttaa kommunikoinnin sujumiseen. – Vireystilan ohella myös esimerkiksi oppilaan asennolla voi olla suuri merkitys. Minusta pyörätuolin lannevyö on lähes kommunikoinnin apuväline: jos oppilaalla on huono asento, hän ei pysty ilmaisemaan itseään.

Näytelmiä ja roolileikkejä – aikaa ja tilaa oppilaille

Minna Rimpilä painottaa, että aikuisen pitää olla rauhallinen ja antaa oppilaille aikaa.

– Minusta joka luokassa pitäisi olla huoneen tauluna LOVIT-muistisääntö: ole läsnä, odota rauhassa, vastaa, mukauta omaa ilmaisuasi ja tarkista, että ymmärsit. Tarkistaminen on joskus vaikeaa, mutta se pitää aina tehdä. Erityisen tärkeää on myös odottaminen, se, että antaa oppilaalle aikaa tehdä aloitteita ja vastata.

– Aina ei näy päällepäin, että oppilas prosessoi viestiään. Varsinkin puhumattomien oppilaiden kanssa 20 sekunnin sääntö on hyvä: laske mielessäsi kahteenkymmeneen ja odota vastausta. Et saa höpöttää! Tämä sääntö rauhoittaa aikuista, ja oppilas ehtii reagoida. Usein hän tuottaa keskusteluun oman vastauksensa, esimerkiksi ääntelyllä, käden liikkeellä tai puhelaitteella.

Myllärin koulussa oppilaita kannustetaan vuorovaikutuksen myös keskenään. Koulun arjessa on paljon vuorovaikutustuokioita, joita aikuiset ohjaavat, mutta joissa he kuitenkin pyrkivät olemaan taka-alalla ja jättämään tilaa oppilaille ja heidän omille jutuilleen.

– Meillä on esimerkiksi jutteluryhmä, jossa oppilaat keskustelevat omilla kommunikointikeinoillaan keskenään. Aikuiset huolehtivat, että kaikilla on sopiva asento, mahdollisuus kosketukseen ja turvallinen olo. Aikuiset voivat mallittaa juttelua alussa, mutta muuten he ovat taustalla – toki läsnä ja tarvittaessa apuna. Oppilaat näkevät toisensa, voivat koskettaa toisiaan ja jutella, mitä haluavat.

– Annamme oppilaille aikaa keskusteluun myös satunnaisissa kohtaamisissa. Jos vaikka tavataan koulun käytävällä ja yksi oppilas sanoo ’Sulla on kiva pusero’, niin jäämme odottamaan, että toinen oppilas saa tuotettua vastauksen omalla tavallaan. Tällaiset pienet kohtaamiset ovat tärkeitä. Usein jo tervehtiminen ilahduttaa: tuo sanoi minulle hei! On tärkeää, että saa nauraa ja pitää hauskaa, viihtyä toisten kanssa.

Oppilailla on koulussa myös näytelmiä ja roolileikkejä, joihin kaikki osallistuvat. – Niissä kaikki kommunikoivat omalla tavallaan. Joku voi esimerkiksi tehdä omalla stepperillään toistuvan kommentin ja esittää sen sopivissa kohdissa. Katsekehikon tai kommunikointitaulun kuvilla voidaan tehdä valintoja ja teeman laajennuksia ja näin vaikuttaa siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kaikenlaiset kommunikointitavat tulevat esiin näissä yhteisissä projekteissa, ja kaikki voivat olla mukana rakentamassa tarinaa ja vuorovaikutusta. On myös tärkeää, että kaikki oppivat kuuntelemaan, kun jollakin on asiaa.

Esimerkiksi juhlapäivät, kuten joulu, pääsiäinen ja halloween, ovat aiheita, joihin liittyy paljon oppilaille mieleisiä asioita, ja niitä voidaan ammentaa mukaan roolileikkeihin ja näytelmiin. Myös keppihevoset ovat suosittuja.  – Heppoja voidaan harjata, niille voidaan syöttää erilaisia ruokia ja toki niillä voidaan ratsastaakin, Rimpilä esittelee. – Kaikessa tässä kommunikointi on pääjuttu, mutta toivottavasti oppilaille toiminta esiintyy enemmän leikkinä ja mukavana yhdessäolona kuin harjoituksena, hän lisää.

On tärkeää, että oppilaat saavat erilaisia kokemuksia eri ihmisistä ja eri tilanteista. Rimpilä kehuu esimerkiksi koulunsa keittiöhenkilökuntaa. – Heillä on aina aikaa oppilaalle, joka haluaa kiittää ruoasta. Oppilaalle on suuri juttu, että hän saa sanoa asiansa ja hänelle vastataan.

Osa vuorovaikutustaitoja on se, että ymmärtää, ettei aina ole hyvä hetki jutella. – Aikuinen voi sanottaa tilannetta esimerkiksi sanomalla, että ’nyt sun kaverin ilme on sellainen, että hän haluaa varmaan olla yksin vähän aikaa’.

Missä ja mitä sitten jutellaankin, oppilaan oma ääni on kaikin tavoin tärkeä asia. Minna Rimpilä sanoo, että monelle on hyvin tärkeää, että kommunikointilaitteessa on ääni.  Oppilaalle on palkitsevaa, kun hän voi moikata kaveria ääneen.

Vuorovaikutusta myös aikuisten kesken

Rimpilä muistuttaa myös, että jokaisen oppilaan lähi-ihmisten täytyy tehdä avointa ja tiivistä yhteistyötä ja jakaa tietoa.  Näin oppilas opitaan tuntemaan paremmin ja hänelle löydetään mahdollisimman hyvä kommunikoinnin tuki.

– Aikuisten täytyy muistaa, että emme ole aina heti oikeassa. Joskus luulemme, että jokin asia on oppilaalle hyvä, mutta ei olekaan. Silloin täytyy peruuttaa. Tietty kommunikointiväline voi olla oppilaalle esimerkiksi fyysisesti liian raskas, ja eihän kommunikointi saa olla raskasta. Silloin vaihdetaan apuväline toiseen tai tuodaan rinnalle jotain muuta.

Myllärin koulussa opetushenkilöstöllä on pedagogisia tuokioita, joissa he voivat jakaa tietoa ja kokemuksia. Tieto voi liittyä paitsi kommunikoinnin tapoihin myös muun muassa siihen, mitä oppilaat ovat tehneet. Myös onnistumisten jakaminen kantaa aina eteenpäin.

Rimpilä havainnollistaa tiedon siirtoa esimerkillä, jossa naapuriluokan opettaja tuli pitämään tunnin hänen oppilailleen. – Sovimme, että opettaja kysyy ensin oppilailta, mitä olette tänään tehneet ja kaikki kertovat sen hänelle omalla tavallaan.  Opettaja saattoi sitten kysyä vielä jonkin lisäkysymyksen. Oppilaille on ihan eri asia kertoa päivän tapahtumista uudelle opettajalle kuin tutulle omalle opettajalle. Tämä on hyvä kommunikointiharjoitus, mutta oppilaille se näyttäytyy tavallisena jutusteluna.

Myllärin erityiskoulussa hyödynnetään myös OIVA-oppeja. Vuorovaikutustilanteita voidaan videoida ja tarkastella sitten jälkikäteen, miten asiat toimivat ja mitä tilanteesta voi oppia.

Rimpilä kertoo erästä tuokiosta, jossa hän askarteli olemuskielisen oppilaan kanssa aurinkoa. – Yritin ohjata oppilaan kättä, mutta havaitsin, että hän ei ollut halukas askartelemaan ainakaan aurinkoa. Sanoin, että nyt ope huomasi, että sulla on selvästi jotain muuta tärkeää asiaa, ja oppilas alkoi jutella omia asioitaan. Kun olimme jutelleet tämän asian, kysyin, onko ok, että nyt jatketaan auringon tekemistä. Oppilas oli tyytyväinen: hän tuli kuulluksi omassa asiassaan ja aurinkokin tuli valmiiksi. Aurinko ei tietenkään ollut niin tärkeä asia kuin se, että oppilas sai kertoa asiansa. Olemmekin päättäneet, että oppilaan asia kuunnellaan aina.  Yleensä ei ole mitään niin tärkeää, ettei sitä voi keskeyttää ja sanoa että palataan tähän myöhemmin tai jatketaan vaikka seuraavana päivänä: oppilas pitää aina huomioida.

Tiedon ja kokemusten jakaminen ja siirtäminen on erityisen tärkeää, kun jokin oppilaan elämässä muuttuu: hän esimerkiksi aloittaa koulun tai siirtyy jatko-opintoihin.

– Tiedon siirtämisellä on suuri vaikutus siihen, että oppilas voi kommunikoida omalla tavallaan myös uudessa ympäristössä ja tulee ymmärretyksi. Olisi tärkeää, että oppilaan ympärillä olisi aina ihmisiä, jotka tietävät, millainen hän on ja miten hän viestii. Jokaisella on kommunikointioikeus lapsuudesta vanhuuteen saakka, ja muilla on velvollisuus auttaa ihmistä, jolla on kommunikoinnin haasteita, ja siirtää tietoa eteenpäin. Meidän täytyy myös ymmärtää, että oppilaat kasvavat ja aikuistuvat. Heidän juttunsa ja tarpeensa muuttuvat. He haluavat puhua erilaisista asioista ja myös heidän kommunikointitapaansa voivat muuttua, Rimpilä muistuttaa.

Onnistumisilla eteenpäin

Kokeneella erityisluokanopettajalla siis riittää hyviä kokemuksia ja käytäntöjä jaettavaksi. Minna Rimpilä sanoo, että hänelle työstä tekee merkityksellistä se, että hän saa olla mukana ryhmässä, joka tukee oppilasta ja tämä perhettä. Yhdessä selvitetään, mikä on parasta kullekin oppilaalle. Mikä apuväline olisi hyvä? Mikä motivoisi oppilasta kertomaan asiansa ja olemaan vuorovaikutuksessa toisten kanssa?

Työssä on palkitsevaa sekin, kun opiskelijat kommentoivat, etteivät olisi arvanneet, että luokan oppilaat voivat olla näin taitavia kommunikoinnissa ja vuorovaikutuksessa. –  Tämä on ilahduttavaa palautetta ja myös tärkeää tietoa, jota opiskelijat voivat viedä eteenpäin oppilaitoksiinsa ja tuleviin työpaikkoihinsa.

Kaikkein parasta työssä on oppilaiden ilo siitä, kun he ovat oppineet uutta ja saavat itsensä ymmärretyiksi.  – Pienistä onnistumisista tulevat päivän parhaat hetket. Oppilaan ilme on usein mainio, kun ensin ope ei oikein ymmärrä häntä, mutta sitten oppilas huomaa, että jee, nyt ope tajusi! Toinen esimerkki: Vähän aikaa sitten oppilas, joka oli juuri saanut kommunikointiohjelman tabletille, tuli luokseni, taputti minua olkapäälle ja sanoi kuvien avulla: ’Hyvää viikonloppua!’ Se oli mahtavaa.

Rimpilä pohtii, että tällaiset esimerkit voivat kuulostaa pieniltä asioilta. – Mutta me tiedämme, kuinka paljon oppilaat ovat harjoitelleet ja kuinka paljon aikuiset ovat tehneet työtä esimerkiksi sopivien apuvälineiden etsimisessä ja testaamisessa, ennen kuin tällaisia arkisia kohtaamisia tapahtuu. Ja arkiset kohtaamiset ovat tärkeimpiä.

Lue lisää

Teksti: Jenni Saarilahti
Kuva: Tanja Lintula

Julkaistu: 

Rakenna rauhaa, tue tunnetta – säätelyn tukeminen varhaiskasvatuksessa ja koulussa

Sofia Wallin on ruotsalainen puheterapeutti, joka on erikoistunut puhetta tukevaan ja korvaavaan kommunikointiin. Hän oli mukana kevään 2026 Sillalla-seminaarissa ja käsitteli luennoillaan kommunikointiystävällisen oppimisympäristön rakentamista kouluissa sekä kommunikointikumppanien toimintatapoja osana koulun arkea. Kehitysvammaliiton Tikoteekin asiantuntija, puheterapeutti Kaisa Laine kertoo Wallinin luennoista ja pohtii, miten niiden oppeja voi soveltaa koululaisten ja muidenkin kanssa.

Tikoteekki järjesti maaliskuussa 2026 jo kahdeksannentoista Sillalla-seminaarin. Seminaarissa kuultiin Maikku Tammiston vaikuttava puheenvuoro lapsen tunnesäätelyn kehittymisestä. Tammisto on pitkän linjan toimintaterapeutti ja kokenut kouluttaja, joka on työskennellyt yli kolmenkymmenen vuoden ajan lasten tunnesäätelyn, vuorovaikutuksen ja arjen toimintakyvyn kysymysten parissa. Hän on myös hengitysohjaaja sekä mindfulness-ohjaaja (CFM®) ja tunnettu selkeistä, rauhaa rakentavista tavoistaan jäsentää tunteiden ja käyttäytymisen ilmiöitä sekä ammattilaisten että perheiden tueksi.

Turvan tunne syntyy yhteydestä

Tammiston työn ja seminaarissa kuullun esityksen ytimessä on ajatus siitä, että lapsen tunnesäätely ei synny yksilön ominaisuutena vaan vuorovaikutussuhteessa, jossa lapsi tulee nähdyksi, hyväksytyksi ja kannatelluksi. Lapsi ei opi säätelemään tunteitaan siksi, että hänelle tarjotaan tunnetaitokortteja tai ohjeistetaan “rauhoittumaan”. Keskeistä on se, millaisen vuorovaikutussuhteen ja ympäristön aikuinen lapselle tarjoaa.

Aikuinen toimii säätelyankkurina: hänen oma vireystilansa, läsnäolonsa ja kykynsä pysähtyä ovat keskeisiä rauhaa rakentavia tekijöitä perheen arjessa ja lapsen muissa toimintaympäristöissä. Tunnesäätelyn perusta ei siis rakennu vaatimuksista tai ohjeista, vaan yhteydestä ja turvasta – siitä, että lapsi kokee olevansa tärkeä ja että hänen tunteilleen annetaan tilaa.

Maikku Tammisto muistutti esityksessään, että aikuisen näkökulmasta hankalasti käyttäytyvän, ”omaehtoisen” lapsen toiminnan taustalla on aina jokin tunne tai tarve, johon hän toivoo aikuisen vastaavan. Siksi on tärkeää, että aikuinen asettuu lapselle tärkeiden asioiden äärelle ja osoittaa aitoa kiinnostusta lasta kohtaan.

Tammisto kertoi oppineensa tämän myös omassa vanhemmuudessaan kantapään kautta, kun perheen esikoisen pelaaminen alkoi äidin näkökulmasta häiritä muuta elämää ja ratkaisuksi tuntui jäävän ainoastaan ruutuajan vähentäminen. Tilanne ratkesi vasta, kun hän äitinä pysähtyikin osoittamaan kiinnostusta pelaamista kohtaan ja kysyi, miksi lapsi pelaa ja mitä iloa hän siitä saa. – Tajusin, että lapseni on todella taitava ja hänellä on pelimaailmassa paljon ystäviä, joiden kanssa hän pystyy jakamaan asioita. Ymmärryksen kautta suhteemme alkoi taas rakentua.

Toimivasta ympäristöstä hyötyy jokainen

Medikaalinen malli lähtee ajatuksesta, että yksilössä on jotain vikaa, joka tulisi korjata. Tammisto korosti sen sijaan, että tunnesäätely ei ole yksilölaji, vaan yhdessä rakentuva prosessi. – Ympäristötekijöillä on tosi iso merkitys. Näihin vaikuttamalla voidaan myös saada aikaan muutoksia paljon nopeammin kuin taitoa vahvistamalla. Taidon kehittyminen on pitkä tie.

Tutkimusmatka lapsen toimintaympäristöön auttaa hahmottamaan, miten ympäristöä kannattaisi muokata jo ennakoitavasti kuormitusta vähentäväksi ja turvaa lisääväksi. Tammisto kehotti aikuisia pohtimaan, mitkä tekijät esimerkiksi päiväkodin tai koulun fyysisessä ympäristössä auttavat jokaista lasta rauhoittumaan: Onko tilassa mahdollisuus vetäytyä pois kuormituksesta? Onko rauhoittumiselle jokin sovittu paikka? Millaisia tunnesäätelyä edistäviä elementtejä ympäristössä on? Onko mahdollisuus liikkua, entä onko käytössä välineitä säätelyn tueksi? Onko tila rakenteellisesti selkeä, vai kannattaisiko visuaalista hälyä vähentää ja karsia tavaroita tai muita elementtejä?

– Rauhaa ja säätelyä tukeva aisti- ja fyysinen ympäristö on hyvä kaikille, mutta välttämätön joillekin ihmisille. Ympäristöä muokkaamalla tuemme koko ryhmän hyvinvointia ja mahdollistamme tunnesäätelyn taitojen kehittymisen askel askeleelta, ajassa, Tammisto kiteytti.

Säätelytaitoja harjoitellaan yhdessä

Lapsen säätelytaidot kehittyvät yhteissäätelyn kautta, ja lapsi lainaa aikuisen rauhaa, rytmiä ja tapaa jäsentää tilanteita. Tämän vuoksi aikuisen lasta kannatteleva, ymmärtävä ja hyväksyvä läsnäolo on keskeisin tunnesäätelyä tukeva tekijä.

Maikku Tammiston mukaan yhteissäätelevä aikuinen on rauhallinen ja aidosti läsnä. Hän tiedostaa omat toimivat säätelykeinonsa, kuten keholliset menetelmät ja hengitysharjoitukset, menee sinne missä lapsi on ja vastaanottaa lapsen tunteen toteamalla esimerkiksi: ”Tää on sulle tärkeä asia”. Yhteissäätelevä aikuinen huomaa ja vahvistaa myönteistä sekä antaa lapselle vahvistettua mallia siitä, miten tunteita voidaan säädellä.

Säätely taitona tarkoittaa kykyä säädellä vireystilaa, tarvittavaa energian määrää ja tunteita tilanteeseen sopivalla ja hyvinvointia tukevalla tavalla. Tammiston mukaan aikuinen voi omalla esimerkillään havainnollistaa lapselle, että kaikki tunteet ovat sallittuja ja niitä voi ilmaista rakentavasti. – Lasta ei vaadita olemaan kiltti vaan hänet huomataan ja kohdataan sallivasti. Kiltteyttä tärkeämpi ominaisuus on joustavuus. Kun aikuinen näyttää mallia joustavuudesta, lapsi saa kokemuksen toimivasta tavasta toimia.

Tammiston puheenvuoro muistutti, että lapsen tunnesäätelyn tukeminen ei ole ensisijaisesti menetelmäkysymys, vaan kysymys vuorovaikutuksesta ja aikuisen tavasta olla läsnä. Kun aikuinen pystyy pysähtymään, säätelemään ensin itseään ja asettumaan lapsen tasolle, syntyy turvaa, jonka varaan lapsen oma säätely voi rakentua. Rauha, joustavuus ja oppiminen eivät synny vaatimalla, vaan suhteessa, jossa lapsi kokee tulevansa nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi – tunteineen, tarpeineen ja omana itsenään.

Teksti: Katja Burakoff, asiantuntija, Tikoteekki
Kuva: Niko Eloranta

Julkaistu: 

Tikoteekki kehittää: ILONA-hetket ovat lapsiperheen rentoa yhdessäoloa

Sofia Wallin on ruotsalainen puheterapeutti, joka on erikoistunut puhetta tukevaan ja korvaavaan kommunikointiin. Hän oli mukana kevään 2026 Sillalla-seminaarissa ja käsitteli luennoillaan kommunikointiystävällisen oppimisympäristön rakentamista kouluissa sekä kommunikointikumppanien toimintatapoja osana koulun arkea. Kehitysvammaliiton Tikoteekin asiantuntija, puheterapeutti Kaisa Laine kertoo Wallinin luennoista ja pohtii, miten niiden oppeja voi soveltaa koululaisten ja muidenkin kanssa.

– lLONA sopii kaikille lapsille, jotka tarvitsevat tukea yhdessäoloon ja vuorovaikutukseen. Heitä ovat esimerkiksi kehitysvammaiset, aistimonivammaiset ja autismikirjon lapset. ILONA-hetkiä voi toteuttaa kotona, varhaiskasvatuksessa ja muissa lapsen arkiympäristöissä, kertoo Kaisa Martikainen, puheterapeutti ja erityisasiantuntija Kehitysvammaliiton Tikoteekista.

Martikainen kehitti ILONA-hetket yhdessä kollegansa, puheterapeutti Katja Burakoffin, kanssa. Taustalla on Voimauttava vuorovaikutus, jonka Tikoteekki on tuonut Suomeen ja jota Martikainen ja Burakoff kouluttavat säännöllisesti puheterapeuteille ja muille kuntoutusalan ammattilaisille.

– Voimauttava vuorovaikutus vahvistaa lapsen kiinnostusta toisiin ihmisiin ja taitoja olla heidän kanssaan. Kun aikuinen keskittyy lapseen ja liittyy mukaan tämän toimintaan, lapsi tulee nähdyksi ja kuulluksi, mikä lisää esimerkiksi lapsen itseluottamusta ja tunnetaitoja ja rakentaa perustaa puheen ja kommunikoinnin kehittymiselle, Martikainen kuvailee.

Voimauttavan vuorovaikutuksen perusidea on siis nimenomaan vuorovaikutus, ei se, että harjoitellaan tai toistetaan tietoisesti tiettyjä asioita. Tärkeää on kohtaaminen: ollaan yhdessä ja tehdään sitä, mikä on lapselle mukavaa.

Moni vanhempi on kuitenkin kaivannut konkreettisia ohjeita ja vinkkejä, mitä tämä tekeminen voisi olla. Näin syntyi ajatus ILONA-hetkistä. ILONA-materiaalissa on 10 kuvakorttia, joissa on kussakin yksi yhteisen hetken idea ja toimintaohje aikuiselle. Lisäksi jokaisessa kortissa on video esimerkkinä siitä, miltä hetki voi näyttää lapsen kanssa. ILONA-hetkien aiheita ovat esimerkiksi Jäljittele ja peilaa lasta sekä Hiljainen läsnäolo.

Esimerkkejä ja kokemuksia perheiltä perheille

ILONA on kehitetty samaan tapaan kuin muutkin Tikoteekin toimintamallit ja materiaalit, siis palvelumuotoilun ja yhteiskehittämisen kautta.

ILONA-hetkiä olivat kehittämässä muun muassa Kati ja Jussi Perttula, joiden pienellä Lotta-tyttärellä on haasteita puheen ja kommunikointitaitojen kehittymisessä. Pariskunta päätyi mukaan ILONA-tiimiin Lotan puheterapeutin Soili Leppäsen kautta. – Soili tiesi, että Tikoteekissa kehitetään materiaalia lapsiperheille.  Hän kysyi, lähtisimmekö katsomaan, mitä tämä voisi olla. Lähdimme ilman muuta, Jussi Perttula kertoo.

Lotan puheterapiassa oli hyödynnetty Voimauttavaa vuorovaikutusta, ja vanhemmat olivat jo videoineet vuorovaikutushetkiä tyttärensä kanssa. Pian näitä videoita pyydettiin mukaan ILONA-materiaaliin: helpot ja kannustavat esimerkit tavallisista, arkisista tuokioista olivat juuri sitä, mitä lapsiperheet olivat kaivanneet.

Perttuloiden oli helppo suostua yhteistyöhön Tikoteekin kanssa ja antaa lupa videoiden käyttöön.

– Ajattelimme, että on hyvä, jos tästä on hyötyä jollekin perheelle, joka etsii tietoa vastaavassa elämäntilanteessa. Jos voimme olla kokemusihmisinä avuksi, koemme sen todella tärkeäksi, Jussi Perttula sanoo. Kati Perttula on samoilla linjoilla: – Oli tosi mielenkiintoista päästä tekemään yhteistyötä: ammattilaiset katsovat asioita yhdestä näkökulmasta, ja me vanhemmat voimme tuoda siihen arjen kokemuksen ja käytännön näkökulman.

Yhteiskehittäminen jatkui noin vuoden ajan ja sujui hyvin. Martikainen sanoo, että vanhemmat ovat parhaita arjen asiantuntijoita; Perttuloiden lisäksi mukana oli kaksi muuta vanhempaa, eri perheistä. Perttulat kehuvat, että heitä kuunneltiin ja he pystyivät aidosti vaikuttamaan ILONA-materiaaliin.  –  Kommentoimme asioita tavallisen ihmisen näkökulmasta ja sanoilla ja testasimme ideoita kotona.

Arkinen elämä kuntouttaa

Valmis materiaali hieman huvitti Perttuloita: siinä me olemme arjen keskellä, välillä arkisesti yöasussakin. Mutta juuri se on videomateriaalin vahvuus.  – Näistä näkee, että tavallinen elämä riittää: touhuilu, hassuttelu, lapsen aloitteisiin vastaaminen, Kati Perttula kiteyttää.

Se todella riittää myös Perttuloiden oman kokemuksen perusteella.

– Olemme kulkeneet pitkään Voimauttavan vuorovaikutuksen polkua, ja se on vahvistanut lapsemme vuorovaikutustaitoja valtavasti, ihan hämmästyttävän paljon. Emme olisi itse osanneet odottaa näin upeita tuloksia niin nopeasti. Ero alkuvaiheen ja nykyisen välillä on kuin yö ja päivä. Nyt Lotta tarttuu ILONA-hetkiin aivan eri tavalla. Hän hoksaa hetket ja lähtee mukaan, ja mekin osaamme paremmin olla läsnä ja tukea häntä, Kati Perttula sanoo.

Hän kuvailee tyttäressään tapahtunutta muutosta niin, että tuntuu kuin hän olisi saanut lapsensa takaisin.  – Alkutilanteessa meillä ei ollut juuri lainkaan katsekontaktia eikä muutakaan kontaktia lapseen. Hän oli omassa maailmassaan. Joskus Lotta piipahti seurassamme, mutta ei hakeutunut lähelle eikä yhteisiin hetkiin. Hän ei välttämättä edes huomannut, vaikka tulimme mukaan hänen hetkeensä, vaan saattoi jopa lähteä pois.

Pikkuhiljaa meille luonnollisimmaksi vuorovaikutustavaksi tuli jäljitellä hänen ääntelyään. Lotta tuotti paljon omaa ääntelyä, ja kun liityimme mukaan siihen, hän heräsi: ’Hei, tuo tekee samaa kuin minä!’ Sitten alkoi tulla pientä reaktiivisuutta. Hän huomasi meidät, vaikka ei vielä lähtenyt tekemään omia vastauksia. Se eteni hyvin pienin askelin.

Mutta nyt Lotta rakastaa olla lähellä! Hän katsoo kasvoihin, halailee ja hakee kosketusta. Hän ääntelee paljon ja on oppinut sanoja. Hän myös toivoo meiltä vastauksia. Yksi hänen lempijutuistaan on, että hän nostaa molemmat kädet ylös ja sanoo ’hello’. Hän katsoo meihin odottavasti, ja jos joku ei vastaa, hän toistaa. Kun kaikki vastaavat, hän on haltioissaan ja jakaa ilon meidän kanssamme.

Lotta hakee meitä tosi paljon mukaan omaan tekemiseensä. Ei ole enää sitä, että me vain yrittäisimme mennä hänen perässään ja pyrkiä mukaan hänen maailmaansa, vaan hän oikeasti tulee, kutsuu, ottaa kädestä ja näyttää tai osoittaa eleillä, ilmeillä tai ääntelemällä, mitä hän kaipaa.

Vinkkejä vanhemmille: näin pääsette alkuun

Kati ja Jussi Perttula sanovat, että heille lapsen toimintaan mukaan lähteminen on aina tuntunut luonnolliselta, mutta Voimauttava vuorovaikutus antoi asialle nimen ja vahvistusta. ILONA-materiaali taas antaa siihen konkretiaa. Siksi he kannustavat tutustumaan materiaaliin ja kokeilemaan sitä.

– Ainakin me vanhempina kaipasimme arkeen helposti sujautettavia ideoita siihen, miten pääsisimme paremmin vuorovaikutukseen oman lapsemme kanssa. Tai totta kai jokainen vanhempi yrittää parhaansa, mutta erityislapsen kanssa arki voi olla raskasta: tiedon etsiminen ja jatkuva yrittäminen väsyttää, Kati Perttula pohjustaa. – ILONA-materiaali on vähän kuin ideapankki: siellä on valmiiksi mietittyjä pieniä hetkiä ja ideoita, joita voi kokeilla. Ei tarvitse olla täydellinen tai yltää huippusuorituksiin. Materiaalia lukiessa huomaa, että se tarjoaa vanhemmalle rauhaa — sinun ei tarvitse päästä huipulle. Voit vain kokeilla.

– ILONA-materiaalissa asiat ovat sopivan pieninä palasina ja helposti pureskeltavina. Kuten Kati sanoi, ne on helppo sujauttaa arkeen. Illan aikana voi kokeilla useampaakin ILONA-hetkeä: jos jokin ei saa vastakaikua, voi kokeilla seuraavaa. Jos jokin toimii hyvin, sen rinnalle voi kokeilla toistakin. Ne ovat hyviä paloja lähteä testaamaan — se tuo rohkeutta ja pitkäjänteisyyttä. Kun homma lähtee käyntiin, siitä tulee tuloksia, Jussi Perttula jatkaa.

Isän ja tyttären yhteinen ILONA-suosikki on ”Äännelkää yhdessä”, äidin ja tyttären taas “Kosketa ja ole lähellä”.

– On ollut hienoa löytää tärkeitä hetkiä oman lapsen kanssa ja nähdä, että materiaali on matalan kynnyksen väline, jota on helppo käyttää ja jonka voi antaa eteenpäin perheille esimerkiksi puheterapeuttien kautta. Olemme olleet tärkeiden asioiden äärellä, Jussi Perttula sanoo.

Kuva: Jenni Kärnä-Escalante

Lue lisää

Teksti: Jenni Saarilahti
Kuva: Kati ja Jussi Perttula

Julkaistu: 

MAC-SIE – uusi, lupaava olemuskielisen kommunikoinnin arviointityökalu

Sofia Wallin on ruotsalainen puheterapeutti, joka on erikoistunut puhetta tukevaan ja korvaavaan kommunikointiin. Hän oli mukana kevään 2026 Sillalla-seminaarissa ja käsitteli luennoillaan kommunikointiystävällisen oppimisympäristön rakentamista kouluissa sekä kommunikointikumppanien toimintatapoja osana koulun arkea. Kehitysvammaliiton Tikoteekin asiantuntija, puheterapeutti Kaisa Laine kertoo Wallinin luennoista ja pohtii, miten niiden oppeja voi soveltaa koululaisten ja muidenkin kanssa.

Suomalaiset puhevamma-alan asiantuntijat tutustuivat MAC-SIE-arviointimenetelmään pari vuotta sitten.

– Kuulimme MAC-SIE-menetelmästä ensimmäisen kerran syyskuussa 2023 Helsingissä järjestetyssä kansainvälisessä EAMHID-konferenssissa, jossa itävaltalaiset Daniel Holzinger ja Johannes Fellinger esittelivät menetelmän otsikolla A Clinical Assessment Tool of Communication in Individuals with Severe to Profound Disorder of Intellectual Development. Esitys teki vahvan vaikutuksen: menetelmä oli selkeä, käytännönläheinen ja ennen kaikkea suunniteltu tavoittamaan kommunikoinnin kaikkein varhaisimmat kehitysvaiheet. Olemuskielisen kommunikoinnin arvioimiseen on tarjolla hyvin vähän luotettavia arviointivälineitä, kertoo Katja Burakoff, puheterapeutti ja asiantuntija Kehitysvammaliiton Tikoteekista.

Tikoteekki liittyi menetelmän kansainväliseen kokeiluryhmään konferenssin jälkeen. Pilotti käynnistyi pienimuotoisesti vuonna 2024 ja laajeni vuonna 2025. Suomalaisessa Tikoteekin koordinoimassa kokeiluryhmässä oli mukana puheterapeutteja HUSin eri arviointi-, konsultaatio- ja kuntoutusyksiköistä, joiden asiakkaiden kehitykselliset kommunikoinnin haasteet liittyvät useimmiten autismikirjoon tai kehitys-, liikunta- tai aistimonivammaisuuteen. Lisäksi MAC-SIE-menetelmää testattiin Valteri-koulu Ruskiksessa.

MAC-SIE-arviointimenetelmä on saksankielinen, mutta se käännettiin suomalaista pilottia varten englanniksi. Kokemukset olivat rohkaisevia: erityisesti menetelmän vaiheet 1–3 koettiin toimiviksi, koska ne sopivat hyvin olemuskielellä kommunikoivien lasten ja nuorten arviointiin. Käyttäjien mukaan MAC‑SIE:n selkeä etenemislogiikka koettiin hyödylliseksi. Arvioinnissa edetään kehitysvaihe vaiheelta, yhdistäen kliinikon havainnot ja vanhempien kokemukset. Menetelmässä on yhteensä kuusi vaihetta.

Kohti suomalaista jatkoa – HUS ottaa vetovastuun

Tikoteekin kansainvälisenä yhteistyökumppanina on toiminut Itävallan Barmherzige Brüder Linzin Institut für Sinnes- und Sprachneurologie ja sen Zentrum für Kommunikation und Sprache. Yksiköt ovat erikoistuneet kommunikoinnin, kielen ja kuulon arvioimiseen ja tutkimiseen. Dr. Daniel Holzinger johtaa MAC‑SIE‑menetelmän kehitys‑ ja tutkimustyötä, ja suomalainen pilotti on osa tätä kansainvälistä yhteistyötä.

Vuoden 2026 alusta lähtien yhteistyötä koordinoi HUSin puheterapeutti Sari Juhala, jonka yksikössä MAC‑SIE on jo suomennettu ja jossa myös kommunikointiohjaajat ovat ottaneet sen käyttöönsä. Suomessa odotetaan tällä hetkellä itävaltalaisen tutkimuksen valmistumista ja menetelmän lopullista versiota. Lisäksi suomalaisessa pilottiryhmässä on herännyt kiinnostus mahdolliseen ”mini-MAC-SIE” -työkaluun, joka rajautuisi erityisesti kaikkein varhaisimpien kommunikointivaiheiden arviointiin.

Sari Juhala kertoo heti kiinnostuneensa MAC-SIE-menetelmästä.

– Alkuperäinen kimmoke oli minullakin tuo luento. Siinä hetkessä jotain tärähti! Kävin juttelemassa luennoitsijan kanssa ja kysyin, voisinko käyttää menetelmää. Olin aloittanut työt HUSin kehitysvammalääketieteen yksikössä ja pohdin, mitä strukturoitua arviointimenetelmä voisin käyttää erityisesti asiakkailla, jotka kommunikoivat esikielellisin keinoin eivätkä käytä kommunikoinnissa puhetta tai symboleja. Aikuisasiakkaille sopivaa menetelmää ei oikein ollut. MAC-SIE-menetelmässä hyvää oli esimerkiksi helppo käytettävyys: kaikki tarvittava on koottu yhteen lomakkeeseen.

Sari Juhala käyttää menetelmää esikielellisten henkilöiden kanssa sekä HUSissa että omassa ammatinharjoittajan työssään.  – Käytän etenkin MAC-SIE:n alkupään arvioita. Menetelmän kolme ensimmäistä osiota eivät ole kielisidonnaisia, mutta kolme viimeistä ovat. Näiden vaiheiden arvioimiseen löytyy Suomessa muitakin arviointivälineitä ja testejä.

Juhalan mielestä menetelmän parhaimpiin puoliin kuuluvat yksityiskohtaiset kysymykset. Ne antavat hyvää tietoa siitä, millaiset kommunikointimenetelmät tietylle henkilölle sopivat ja millaista kommunikointisuhdetta hänen kanssaan kannattaa luoda.  – Sen avulla saat tarkkoja ideoita, siitä miten henkilön kanssa on hyvä kommunikoida.

– Esimerkiksi eräs kommunikointiohjaaja kertoi kokemuksesta, jossa kehitysvammapsykiatrian osastolle tuli uusi haastava asiakas. Ohjaaja arvioi häntä MAC-SIE:n avulla yhdessä muiden työntekijöiden kanssa ja kuvasi, että ’homma aukesi’. Menetelmän avulla työntekijät saivat yhteisen ymmärryksen asiakkaasta ja siitä, miten hänen kanssaan kommunikoidaan. Esimerkiksi lausetasoinen kuvilla ilmaisu ei toiminut tuon asiakkaan kanssa.

Sari Juhala lisää, että MAC-SIE antaa tietoa ja kirkastumisen hetkiä myös asiakkaiden lähi-ihmisille.

– Työkalu auttaa havainnollistamaan lähi-ihmisille, mistä puhutaan, kun puhutaan esikielellisestä kommunikaatiosta. Asiaa on usein vaikea ymmärtää, jos siitä ei ole aiempaa kokemusta. MAC-SIE auttaa ymmärtämään, mikä kaikki on kommunikaatiota.

Kokemukset uudesta menetelmästä ovat siis lupaavia. Koska menetelmän kehittämistyö jatkuu yhä eikä menetelmää ole käännetty vielä kokonaan englanniksi, saati suomeksi, sitä ei ole voitu julkaista laajempaan käyttöön. Tämä on kuitenkin tavoitteena.

Jos haluat lisää tietoa MAC-SIE-menetelmästä, voit ottaa yhteyttä Sari Juhalaan (sari.juhala[at]hus.fi).

Teksti: Katja Burakoff, Jenni Saarilahti
Kuva: MAC-SIE / Tikoteekki

Julkaistu: 

Avustava tietotekniikka: Global Symbols – tekoälyavusteista kuvakommunikaatiomateriaalia verkossa

Sofia Wallin on ruotsalainen puheterapeutti, joka on erikoistunut puhetta tukevaan ja korvaavaan kommunikointiin. Hän oli mukana kevään 2026 Sillalla-seminaarissa ja käsitteli luennoillaan kommunikointiystävällisen oppimisympäristön rakentamista kouluissa sekä kommunikointikumppanien toimintatapoja osana koulun arkea. Kehitysvammaliiton Tikoteekin asiantuntija, puheterapeutti Kaisa Laine kertoo Wallinin luennoista ja pohtii, miten niiden oppeja voi soveltaa koululaisten ja muidenkin kanssa.

Artikkelin pääkuvassa on Global Symbols -etusivu.

Global Symbols tarjoaa käyttäjilleen kaksi keskeistä työkalua. Board Builder on helppokäyttöinen työkalu kuvataulujen luomiseen.

Valmis kommunikointitaulupohja englanniksi (Adult Core Vocab).

Symbol Creator on työkalu uusien symbolien suunnitteluun.

Tekoälytyökalu uusien symbolien luomiseen eri tyyleillä.

Näiden avulla voidaan nopeasti rakentaa räätälöityjä viestintäratkaisuja eri tilanteisiin. Esimerkiksi hoitotilanteisiin voidaan luoda selkeitä kuvallisia ohjeita tai lapsille peleihin liittyviä kommunikointitauluja. Global Symbolsin tavoitteena on tarjota vapaasti saatavilla olevia, kulttuurisesti ja kielellisesti mukautettuja symbolijärjestelmiä koko maailmaan. Erityistä huomiota kiinnitetään kieliin ja alueisiin, joilla ei vielä ole omia lokalisoituja symboleja.

Projekti on tehnyt yhteistyötä useiden sovelluskehittäjien kanssa ja saanut tukea esimerkiksi UNICEF Innovation Fundilta.

Lisää tietoa

Lue lisää

Teksti: Taro Katajisto
Kuvat: Global Symbols

Julkaistu: 

Tikoteekki kouluttaa

Sofia Wallin on ruotsalainen puheterapeutti, joka on erikoistunut puhetta tukevaan ja korvaavaan kommunikointiin. Hän oli mukana kevään 2026 Sillalla-seminaarissa ja käsitteli luennoillaan kommunikointiystävällisen oppimisympäristön rakentamista kouluissa sekä kommunikointikumppanien toimintatapoja osana koulun arkea. Kehitysvammaliiton Tikoteekin asiantuntija, puheterapeutti Kaisa Laine kertoo Wallinin luennoista ja pohtii, miten niiden oppeja voi soveltaa koululaisten ja muidenkin kanssa.

Tikoteekki tarjoaa syksyllä 2026 useita verkkokoulutuksia vuorovaikutuksen ammattilaisille. Koulutukset toteutuvat Teamsissa, pienryhmissä ja puolen päivän kokonaisuuksina. Ne on suunniteltu suoritettaviksi työn ohessa, ja ne tarjoavat konkreettisia työkaluja vuorovaikutuksen ja läheisten kanssa tehtävän yhteistyön vahvistamiseen.

OIVA‑valmentajakoulutus

OIVA‑valmentajakoulutus antaa kuntouttajille, kommunikaatio-ohjaajille ja muille ohjaustyötä tekeville ammattilaisille valmiudet ohjata puhevammaisten ihmisten läheisiä OIVA-klinikkajaksoilla. Koulutuksessa opit hyödyntämään videointia voimavaralähtöisesti yhteistyössä läheisten kanssa.
Ennakkotehtävä elo-syyskuussa. Opetuspäivät: 23.9.2026, 21.10.2026, 2.12.2026 ja 27.1.2027 klo 12.30–16.

Tutustu ja ilmoittaudu OIVA-valmentajakoulutukseen.
Lue lisää Tikoteekin sivuilta: OIVA-valmentajakoulutus uudistui.

Voimauttavan vuorovaikutuksen syventävä koulutus

Syventävä koulutus vahvistaa taitojasi toimia voimauttavana vuorovaikutuskumppanina. Opit reflektoimaan omaa osaamistasi ja saat lisää varmuutta sekä käytännön työvälineitä oman työsi tueksi. Ennakkotehtävä elo–syyskuussa 2026. Opetuspäivät: 30.9.2026, 28.10.2026, 25.11.2026 ja 13.1.2027 klo 12.30–16.

Voimauttavan vuorovaikutuksen valmentajakoulutus

Valmentajakoulutus antaa valmiudet tukea perheitä ja ammattilaisia Voimauttavan vuorovaikutuksen aloittamisessa ja toteuttamisessa. Koulutus sisältää videopohjaisen valmennusharjoittelun asiakkaan lähipiirin kanssa opetuspäivien välillä. Ennakkotehtävä syys–lokakuussa 2026. Opetuspäivät: 22.10.2026, 3.12.2026, 21.1.2027 ja 4.3.2027 klo 12.30–16.

Tutustu ja ilmoittaudu Voimauttavan vuorovaikutuksen syventävään koulutukseen ja valmentajakoulutukseen.

Lisää koulutusvinkkejä

Julkaistu: 

Laulutin-laulutaulut nyt myös sähköisinä Papuri-kirjoina

Sofia Wallin on ruotsalainen puheterapeutti, joka on erikoistunut puhetta tukevaan ja korvaavaan kommunikointiin. Hän oli mukana kevään 2026 Sillalla-seminaarissa ja käsitteli luennoillaan kommunikointiystävällisen oppimisympäristön rakentamista kouluissa sekä kommunikointikumppanien toimintatapoja osana koulun arkea. Kehitysvammaliiton Tikoteekin asiantuntija, puheterapeutti Kaisa Laine kertoo Wallinin luennoista ja pohtii, miten niiden oppeja voi soveltaa koululaisten ja muidenkin kanssa.

Papunet-sivuston Papuri-kirjatyökalusta löytyy nyt Lauluttimen lauluja laulettuina. Papurissa olevan Lauluttimen kanssa voi opetella laulujen sanoja ja säveliä. Papurin tuella voi myös laulaa yhdessä lasten kanssa, ja lapset voivat tehdä tabletilta valintoja siitä, miten he haluavat laulujen etenevän.

Laulutin Papurissa.

Haluatko tietää lisää Lauluttimesta?

Laulutin on varhaiskasvatuksen arkeen sopiva maksuton toimintamalli. Tikoteekin kehittämässä uudessa Laulutin-toimintamallissa lapset vaikuttavat omilla valinnoillaan laulutuokion etenemiseen.

Julkaistu: 

Yhdessä voimme varmistaa, että puhevammaisten ääni kuuluu

Sofia Wallin on ruotsalainen puheterapeutti, joka on erikoistunut puhetta tukevaan ja korvaavaan kommunikointiin. Hän oli mukana kevään 2026 Sillalla-seminaarissa ja käsitteli luennoillaan kommunikointiystävällisen oppimisympäristön rakentamista kouluissa sekä kommunikointikumppanien toimintatapoja osana koulun arkea. Kehitysvammaliiton Tikoteekin asiantuntija, puheterapeutti Kaisa Laine kertoo Wallinin luennoista ja pohtii, miten niiden oppeja voi soveltaa koululaisten ja muidenkin kanssa.

Vuosi 2026 on Tikoteekille uuden vaiheen alku.

Aloitin vuoden alussa Tikoteekin johtajana tilanteessa, jossa takana on pitkä ja poikkeuksellinen johtajakausi. Eija Roisko johti Tikoteekkia kolmenkymmenen vuoden ajan, alusta lähtien. Eijan kokemusta ja vahvaa roolia Tikoteekin rakentajana on mahdotonta korvata. Onneksi Tikoteekissa on kuitenkin myös muita työntekijöitä, joilla on ainutlaatuinen kokemus ja osaaminen alalta. Eijan työtä on siis helppoa jatkaa.

Tikoteekin työ ei ole vain organisaation toimintaa, vaan pitkäjänteistä työtä puhevammaisten ihmisten osallisuuden, itsemääräämisoikeuden ja kommunikointimahdollisuuksien vahvistamiseksi. Tämä tehtävä ei ole menettänyt merkitystään – päinvastoin.

Juuri nyt elämme aikaa, jossa palveluita leikataan ja leikkaukset kohdistuvat myös sosiaali- ja terveysalan järjestöihin. Tämä näkyy väistämättä siinä, millaisia mahdollisuuksia on kehittää, tukea ja ylläpitää palveluita, jotka monille ihmisille ovat yhdenvertaisuuden ja osallisuuden kannalta ratkaisevia.

Tässä tilanteessa korostuu entisestään yhteistyön merkitys. Yksi paikka, jossa tämä yhteinen työ ja suunta konkretisoituvat, on Sillalla-seminaari. Maaliskuussa järjestetty seminaari oli jo kahdeksastoista laatuaan ja kokosi jälleen yhteen laajan joukon ammattilaisia, kehittäjiä sekä kokemusasiantuntijoita.

Sillalla-seminaarin rooli on vuosien varrella muuttunut Tikoteekin työn muutoksen myötä. Aikaisemmin kyse oli suurelta osin tietoisuuden herättelystä ja kommunikaatioon liittyvien uusien menetelmien ja tekniikoiden esiin esittelystä. Nyt työ on myös edunvalvontaa ja epäkohtien esiin nostamista – vaikka toki myös muun muassa toimintamallien ja kehittämistä.

Olin mukana muistaakseni järjestyksessään toisessa Sillalla-seminaarissa heti sen jälkeen, kun olin tullut Kehitysvammaliittoon töihin it-suunnittelijaksi vuonna 1998. Pää oli pyörällä kaikesta, mutta etenkin niistä mahdollisuuksista, joita uusi tekniikka silloin tarjosi. Tällä hetkellä yhdenvertaisuuden toteutuminen on yhä vähemmän kiinni mahdollisuuksista tekniikan hyödyntämiseen, vaikka toki siitäkin. Tosiasia kuitenkin on, että kaikilla ei edelleenkään ole yhdenvertaisia mahdollisuuksia tulla ymmärretyksi ja osallistua.

Tikoteekin rooli tässä kokonaisuudessa on toimia tiedon tuottajana, kehittäjänä ja kokoajana – mutta ennen kaikkea osana laajaa verkostoa. Yhdessä muiden kanssa voimme varmistaa, että puhevammaisten ihmisten ääni kuuluu myös tulevaisuudessa.

Sami Älli
Tikoteekin johtaja
Kehitysvammaliitto ry

Lue myös

Julkaistu: 

Tikoteekin johtaja Eija Roisko: Ei unohdeta, kenelle tätä työtä teemme ja miksi

Sofia Wallin on ruotsalainen puheterapeutti, joka on erikoistunut puhetta tukevaan ja korvaavaan kommunikointiin. Hän oli mukana kevään 2026 Sillalla-seminaarissa ja käsitteli luennoillaan kommunikointiystävällisen oppimisympäristön rakentamista kouluissa sekä kommunikointikumppanien toimintatapoja osana koulun arkea. Kehitysvammaliiton Tikoteekin asiantuntija, puheterapeutti Kaisa Laine kertoo Wallinin luennoista ja pohtii, miten niiden oppeja voi soveltaa koululaisten ja muidenkin kanssa.

Eija Roisko valmistui vajaamielishoitajaksi 1980-luvulla. – Nykyisin puhuttaisiin kehitysvammahoitajasta, hän selventää. Näiden opintojen jälkeen tie kulki kasvatustieteiden laitokselle Helsingin yliopistoon ja sieltä Kehitysvammaliittoon, ensin oppimateriaalikeskus Opikkeeseen.

– Tein gradua audiovisuaalisista oppimateriaaleista kehitysvammaisten opetuksessa ja sain ohjausta työhöni Kehitysvammaliitosta. Opike oli juuri perustettu, ja sinne haettiin kahta suunnittelijaa; sain paikan Opikkeessa elokuussa 1988, kun olin valmistumassa.

Roiskon vastuualuetta olivat audiovisuaaliset oppimateriaalit sekä tietokoneavusteinen opetus, josta uudella työntekijällä ei sanojensa mukaan ”ollut mitään hajua”.

– Mutta nopsaan opin, hän muistelee. – Heti ensimmäisenä syksynä järjestimme kurssin siitä, miten tietokonetta voi käyttää opetuksessa. Aloitimme Commodore 64 -koneilla, sitten tuli Macin ”linnunpönttömalli” ja englantilaiset BBC Master -koneet. Vähitellen edettiin kohti PC-koneita ja DOS-kieltä. Minulla on vielä tuollaisia ohjeita tallessa, ne ovat nyt aika hauskoja.

BBC Master jalkautui ensimmäisenä Helsingin kaupungin kehitysvammaisten Killinmäen osastoille. Sitä kautta Roisko tutustui alan suomalaisiin kehittäjiin ja sai hyödyllisiä kontakteja. – Tietokoneohjelmat oli tarkoitettu vaikeimmin kehitysvammaisille, esimerkiksi olemuskielisille ihmisille taitojen oppimiseen. Ohjelmia oli kehitetty muun muassa sairaalakoulussa, eikä vaikkapa kosketusruutuja ollut tuolloin vielä missään muualla.

Roisko kiersi ympäri Suomea opettamassa tietokoneiden käyttöä. – Mukanani oli kuusi isoa näyttöä. Opettelin tekemään painikkeita itse kolvaamalla. Kehitimme Opikkeessa tietokoneohjelmia myös itse.

Tikoteekit syntyvät

Tämä kaikki oli uutta, mutta ”uuden ajaksi” Eija Roisko kuvaa myös sitä, miten syntyi ajatus Tikoteekista ja Tikoteekki-verkostosta – tai ylipäätään siitä, että ihminen voi saada kommunikointilaitteen apuvälineenä.

– Tutustuin Tuula Pulliin, joka työskenteli Kehitysvammaliitossa kehittäen kuvatukea ja tukiviittomia sekä puhevammaisten tulkkauspalvelun käytäntöjä, Roisko taustoittaa. – Samaan aikaan tulivat myös ensimmäiset kommunikointilaitteet. Yksi laite oli kirjoittava ja toiseen sai laittaa kuvia. Juuri kukaan ei tuolloin tuonut kommunikointilaitteita Suomeen, eikä niitä myönnetty apuvälineeksi puhevammaisille ihmisille.

Roiskolle merkittävä kokemus oli erityishuoltopiirin opintomatka Englantiin ja Hollantiin; hän oli mukana Kehitysvammaliiton edustajana ja matkaoppaana. – Kävimme esimerkiksi ACE-keskuksessa, josta asiakkaat saivat arvioinnin pohjalta lainaksi itselleen sopivan kommunikoinnin apuvälineen. Syntyi idea, että tällaista täytyy saada Suomeenkin.

Vuonna 1993 silloinen Raha-automaattiyhdistys RAY myönsi rahoituksen pilottiprojektille, jossa kokeiltiin uusia välineitä kehitysvammaisten ihmisten toiminnan tukemiseen.

– Projektin pohjalta syntyi idea kommunikaatiokeskuksista. Kaksi toimi jo erityissairaanhoidon yhteydessä Oulussa ja Kuopiossa, Helsinkiin oltiin juuri perustamassa keskusta. Vuonna 1995 RAY myönsi rahoituksen 5-vuotiselle hankkeelle, jossa perustettaisiin tietotekniikka- ja kommunikaatiokeskuksia ympäri Suomea ja koordinoiva keskus Kehitysvammaliittoon.

Hankkeessa luotiin järjestelmä ja malli siitä, miten puhevammaiset ihmiset saavat tukea kommunikointiin joka puolilla Suomea. – Rahoituksen avulla pystyttiin myös esimerkiksi hankkimaan apuvälineitä ja palkkaamaan ammattilaisia aluekeskuksiin. Se oli aivan käsittämättömän hienoa!

Vuonna 1997 hanke muutettiin pysyväksi avustukseksi. – Olimme kehittäneet yhdessä puheterapeutti Hanna Hällbackin (nyk. Kokkonen) kanssa mallin siitä, miten apuvälineprosessi etenee. Tutkimme muiden maiden esimerkkejä ja päädyimme malliin, jossa asiakas tulee ensin keskukseen, mutta sitten jalkaudutaan hänen luokseen: testataan ja arvioidaan, mikä kommunikoinnin apuväline toimii parhaiten ja ohjataan myös lähi-ihmisiä apuvälineen käyttämisessä ja kommunikaation tukemisessa.

Näin syntyi nykyinen Tikoteekki-verkosto eli keskussairaaloiden yhteydessä toimiva kommunikoinnin apuvälineisiin erikoistunut asiantuntijatiimien verkosto. RAYn tuella tuettiin kahdeksaan yksikköä. Nykyisin niitä on 14, ja toiminta on vakiintunut osaksi sairaaloiden toimintaa. – Etenkin aluksi verkosto oli pieni ja tiivis porukka. Kokoonnuimme usein ja jaoimme tietoa ja kokemuksia.

Kommunikointi on perusoikeus…

Edellä kuvattu toiminta edesauttoi sitä, että kommunikointi alettiin nähdä yhä enemmän ihmisen perusoikeutena. Jos ihminen voi saada apuvälineyksiköstä pyörätuolin, miksei hän voisi saada kommunikoinnin apuvälinettä yhtä lailla?

Kaikki kommunikoinnin tukea tarvitsevat ihmiset eivät kuitenkaan pysty käyttämään apuvälinettä, vaan osa heistä tarvitsee avukseen toisen ihmisen. Kehitysvammaliiton Tikoteekissa alettiinkin kehittää Ihminen apuvälineenä -toimintamalleja 2000-luvun alussa.

– Perustettiin esimerkiksi OIVA-hanke, jota RAY rahoitti.  Aloimme kehittää OIVA-vuorovaikutusmallia, jossa kohderyhmänä olivat nimenomaan läheiset eli ihmiset, jotka toimivat olemuskielisten – syvästi kehitysvammaisten ja vahvasti autististen – ihmisten kanssa. Halusimme kehittää heidän rooliaan vuorovaikutuksen tukemisessa. Saman aikaan Tikoteekin työntekijät tutustuivat siihen, millaisia toimintamalleja maailmalla oli kehitetty läheisille. Näin löytyi muun muassa Voimauttava Vuorovaikutus sekä ajatus videon käytöstä vuorovaikutusosaamisen tukena. Vuonna 2002 Tikoteekki perusti järjestöjen yhteistyönä RAYn rahoituksella Papunet-verkkosivuston, josta on kasvanut todella laaja tieto- ja materiaalipankki.

– Kehitystyö oli merkittävää ja jatkuu tänä päivänä: meillä on jatkuva kehittämisen ja yhteistyön kulttuuri. Viime aikoina olemme kehittäneet esimerkiksi Rohkaisimen, joka auttaa tutustumaan olemuskieliseen ihmiseen ja lisää hänen mahdollisuuksiaan elää omannäköistä elämää. Juuri julkaistu uusi Laulutin-toimintamalli mahdollistaa kaikkien lapsien osallistamisen ryhmätilanteissa, Roisko esittelee. – Rohkaisin ja Laulutin ovat syntyneet palvelumuotoilun keinoin eli yhteiskehittämällä kohderyhmän kanssa.

…mutta toteutuuko perusoikeus kommunikointiin kaikkien kohdalla?

– Tällä hetkellä Tikoteekki-verkosto toimii hyvin, mutta keskukset ovat hyvin itsenäisiä ja resurssit kovin suppeat. Kommunikoinnin perusoikeus on toki perusoikeus, joka ei häviä, mutta asian edistämiseen ei nykyisin saa lisäresursseja. Silloin moni jää ilman tarvitsemaansa tukea. Ne, jotka pääset palvelun piiriin ja saavat apuvälineen, ovat hyvässä asemassa, Eija Roisko kuvaa nykypäivää.

Tätä huolta ja epäkohtaa hän on tuonut jatkuvasti ilmi esimerkiksi puhevamma-alan edunvalvontatyössä ja Tikosen pääkirjoituksen puheenvuoroissa. – Joudumme edelleen taistelemaan samoista asioista kuin aluksi: saako ihminen kommunikoinnin apuvälineen, onko väline oikea ja riittävä? Apuvälineen tarvetta täytyy perustella valtavasti, vaikka lainsäädäntö on mennyt eteenpäin ja YK:n vammaissopimus velvoittaa Suomeakin.

– Tällä hetkellä surullisinta on ehkä se, että kommunikoinnin apuvälineiden myöntäminen voi edellyttää taitoja, joita puhevammainen henkilö vasta opettelee. Niinpä apuväline jää saamatta. Kukaan ei voi oppia kommunikoimaan ilman harjoittelua ja välineitä!

Epäkohdista ja niukoista resursseista huolimatta tilanne ei ole toivoton.

– Tikoteekin ja muidenkin toimijoiden toimintamalleja käytetään puhevammaisten ihmisten arjen eri tilanteissa, ja ne vaikuttavat siellä. Saamme asiasta paljon palautetta, Roisko kertoo. – Lisäksi tietoisuus siitä, että myös vaikeimmin puhevammainen ihminen voi kommunikoida, on lisääntynyt huimasti. Koko ajan löytyy uusia keinoja ja välineitä kommunikoinnin tukemiseen.

Selkokieli on myötävaikuttanut ymmärrykseen siitä, että samanlainen kieli tai vuorovaikutus ei sovi kaikille. – Tietoisuus selkokielestä on lisääntynyt merkittävästi, ja se heijastuu moneen asiaan. Positiivista on myös se, että Suomessa on kuitenkin apuvälinejärjestelmä ja hyvinvointialueilla on tiimejä, jotka miettivät kommunikointiin ja kommunikoinnin apuvälineisiin liittyviä kysymyksiä ja ratkaisuja.

Tällä hetkellä monilla järjestöillä ja toimijoilla on huoli toiminnan jatkumisesta.  – Kehitysvammaliiton Tikoteekki on ainoa toimija, joka edistää kaikkien puhevammaisten ihmisten asioita heidän iästään ja diagnoosistaan riippumatta. Uskon, että tällaiselle toiminnalle löytyy rahoitus jatkossakin, vaikka tulevaisuus on melko epävarma – tai olisi todella hurjaa, jos näin ei kävisi.

Puhevammaisten vaikuttajaryhmä haastoi Eija Roiskon kommunikoimaan ilman puhetta elokuussa 2025. Kuvassa vaikuttajaryhmän jäsenet Elina Ino, Eija Roisko, Satu Rautiainen ja ylärivissä Liisa Mertala sekä Kaisa Laine. Mukana yhteistyökumppaneina myös Heli Honko ja Tiina Rautiainen.

Tärkein oppi on nöyryys

Vuosikymmenien kehittämis- ja vaikuttamistyö ei ole saanut Eija Roiskoa unohtamaan perusasioita eli sitä, kenelle ja miksi työtä tehdään.

– Alkuvuosista lähtien on ollut selvää, että asiantuntijan täytyy olla nöyrä. Emme voi päästä kohderyhmän nahkoihin, vaan paras tieto on heillä itsellään. Siksi meidän puhuvien pitää antaa tarpeeksi tilaa puhevammaisille ihmisille ja kuunnella heitä, Roisko aloittaa.

Hän havainnollistaa esimerkillä. – Puhevammaisten vaikuttajaryhmä kokoontui hiljattain, ja olin mukana tapaamisessa. Minulle annettiin kommunikointitaulu ja ohjeistettiin käyttämään sitä tunnin ajan, olemaan siis hiljaa. Oli hirvittävän vaikeaa, kun ei voinut ilmaista itseään kunnolla. Taulussa ei ollut kaikkia merkkejä, joten jouduin olemaan hiljaa enkä voinut ilmaista mielipidettäni. Tämä on todellisuutta monelle puhevammaiselle ihmiselle: apuvälineessä ei ole kaikkia vaihtoehtoja tai sinua ei ymmärretä. Ihmiselle on hurja muutos, jos hän menettää puhekyvyn eikä tule kuulluksi.

Nöyryyttä tarvitaan joskus myös siinä, ettei kaikki mene omien toiveiden mukaan. Roisko sanoo, että hänellä on yhtä aikaa asenne, että koko ajan täytyy olla kuullolla ja oppia lisää, mutta toisaalta olla realistinen.

– Voi olla vaikeaa hyväksyä asioita, joihin ei voi vaikuttaa, tai ylipäätään se, ettei kaikkeen voi vaikuttaa. Kuitenkin tämän ymmärtäminen auttaa, koska silloin voi keskittyä asioihin, joihin itse voi vaikuttaa. Näin olemme pyrkineet toimimaan Tikoteekissa, ja olemme saaneet aikaan muutoksia.

Löytämisen iloa geokätköilystä
Lopuksi on pakko kysyä, mitä Eija Roisko aikoo tehdä sitten, kun hän jää eläkkeelle alkuvuodesta 2026.

– Jatkossa aion tavata enemmän ystäviä, sillä nyt se on jäänyt kiireen takia vähemmälle, Roisko aloittaa. Suunnitelmissa on myös esimerkiksi puutarhanhoitoa, bänditreenejä ja geokätköilyä. – Luulen, että ei kannata pysähtyä liikaa, mutta on ihan hyvä hetki hypätä pois työelämän pyörästä ja oppia nauttimaan vapaa-ajasta ja löytää mukavaa tekemistä.

Tekemisen löytäminen ei kuulosta mahdottomalta tehtävältä, sillä Roiskolla on omien sanojensa mukaan ”paljon ja ehkä jopa liikaa harrastuksia”. Voi myös olla, että työ puhevammaisten henkilöiden hyväksi jatkuu jollakin tavalla, vaikkapa asiantuntija-artikkelien kautta.

– Jos joku ajattelee, että nyt kaikki on valmista, niin ei ole. Meillä on edelleen ryhmiä, jotka eivät pääse palveluihin, ja on ammattilaisia ja päättäjiä, jotka tarvitsevat lisää tietoa. Puhevammaiset ovat näkymätön joukko, ja tämä työ ei lopu, Kehitysvammaliiton Tikoteekin johtaja summaa.

Teksti: Jenni Saarilahti
Kuvat: Eija Roisko, Niko Eloranta

 

Julkaistu: