Kommunikointi on avain itsemääräämiseen ja omannäköiseen elämään

Tämän vuoden Sillalla-seminaarin sanoman voisi kiteyttää Johanna Ollin ja Frank Martelan esitysten pohjalta sanomaan, jota me kaikki tarvitsemme juuri nyt: pidetään kiinni siitä, että jokainen saa elää merkityksellistä ja omannäköistä elämää ja samalla tuntea itsensä arvokkaaksi juuri sellaisena kuin on.

Sillalla-seminaarissa esiintyneet kirjailija Marja Korhonen, katseohjauksen kokemusasiantuntija Niilo Virta ja kokemustoimija, Puhevammaisten vertaistukiyhdistyksen varapuheenjohtaja Liisa Mertala elävät tällaista elämää. Heitä yhdistää vähintäänkin kolme ominaisuutta: sisu, rohkeus ja mahdollisuus ilmaista itseään omalla kommunikointikeinolla. Silti jokainen heistä tarvitsee jonkin ”apuvälineen” kommunikoidessaan vieraiden ihmisten kanssa. Liisa käyttää puhevammaisten tulkkia, Niilo tietokonetta, kommunikointiohjelmaa ja puhesynteesiä, Marja aakkostaulua ja toista ihmistä, joka sanoittaa katseella osoitetut kirjaimet sanoiksi. Heille itsensä ilmaiseminen tarkasti omilla sanoilla ei ole ongelma, kun ”apuväline” on käytössä ja ”toimii”.

Millaista elämä on silloin, kun henkilö käyttää kommunikoinnissaan graafisia merkkejä, kuvia tai symboleita? Usein avusteinen viestintä merkeillä on hidasta, vie aikaa ja vaatii kumppaneilta monenlaisia taitoja, totesivat Kirsi Neuvonen ja Helena Tegler. Ilmaisun ymmärrettävyyteen ja tarkkuuteen vaikuttavat käytössä olevien merkkien määrä, merkin merkitys ja tarkkuus, graafinen ulkoasu sekä kommunikoijan sitkeys, kielelliset taidot ja kokemukset siitä, että häntä ja hänen mielipiteitään arvostetaan. Miten ilmaista ja toisaalta ymmärtää viesti, johon sanastosta ei löydy oikeaa kuvaa? Niin Irina Savolainen kuin myös Kirsi Neuvonen ovat tutkimuksissaan todenneet, että avusteisesti kommunikoivien ihmisten vuorovaikutuskumppanilla on merkittävä rooli, kun viestit luodaan ja rakennetaan yhdessä. Kommunikointitaito ei ole vain yksilön tietoa ja taitoa, vaan paljon laajempi käsite, valotti Savolainen. Se sisältää myös psykososiaalisia tekijöitä, ympäristön tukea ja rajoitteita sekä yhteisön ja yhteiskunnan taholta erilaisia vaatimuksia ja rooleja.

Merkittävä rooli on myös syvästi kehitysvammaisten ihmisten vuorovaikutuskumppaneilla. Tutkija Jo Watson vetosi YK:n vammaissopimuksen artiklaan 12, jossa todetaan vammaiset henkilöt yhdenvertaisiksi lain edessä: vammaiset henkilöt ovat oikeustoimikelpoisia yhdenvertaisesti muiden kanssa kaikilla elämänaloilla. Suomi muiden joukossa on sitoutunut järjestämään vammaisten henkilöiden saataville tuen, jota he mahdollisesti tarvitsevat oikeustoimikelpoisuuttaan käyttäessään. Watson totesi, että kommunikointi on avain autonomiaan, ja jatkoi, että ihmisiä tuetaan vähemmän tekemään päätöksiä ja heidän aloitteisiinsa vastataan vähemmän, jos ympärillä olevat ihmiset luulevat, että henkilö ei pysty kommunikoimaan. Jotta syvästi kehitysvammainen ihminen voisi vaikuttaa omaan elämäänsä ja tehdä päätöksiä, hän tarvitsee responsiivisen kumppanin. Kommunikointikumppanin tehtävänä on huomata, tulkita ja toteuttaa hänen tahdonilmauksiaan ja mieltymyksiään. Näin myös kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat ihmiset voivat elää merkityksellistä ja omannäköistä elämää.

Ollaan siis rohkeita ja annetaan, kuten Johanna Olli asian kiteytti, kaikille mahdollisuus kehittyä parhaaksi omaksi itseksi.