Rajoittaako tietämättömyys kommunikoinnin apuvälinepalveluiden saamista?

Kommunikoinnin apuvälinepalveluista ei tiedetä riittävästi. Tietoa puuttuu sekä ammattilaisilta että omaisilta. Syitä tähän on useita.  Apuvälinemaailmassa kommunikoinnin apuvälineet ovat melko uusia tulokkaita – oikeastaan vasta reilun kymmenen vuoden aikana ne ovat päässeet edes jossain määrin sairaanhoitopiirien apuvälineiden saatavuusperusteisiin.

Vaikka liikkumiseen ja kommunikointiin liittyvät apuvälinepolut ovat periaatteessa samanlaiset, kommunikoinnin vaikeuden tunnistaminen ei kuitenkaan ole yhtä helppoa kuin motoristen ongelmien havainnoiminen. Lisäksi motoriset vaikeudet kohdistuvat pääasiassa yksilöön. Kommunikoinnin ongelmat ja niiden ratkaisut koskevat aina useampaa ihmistä.

Myös palveluiden määrä ja taso vaihtelevat suuresti eri puolilla maata. Terveydenhuoltolaki velvoittaa kunnat huolehtimaan henkilön ohjauksesta oikean palvelun piiriin. Mutta miten yksittäinen terveydenhuollon työntekijä sen tekee, jos palvelua ei ole saatavissa tai tietoa niistä ei tunnu löytyvän mistään?

Verkkosivustoilla perustietoa

Papunetin sivuilta löytyy paljon tietoa kommunikoinnin ja avustavan tietotekniikan ratkaisuista. Lisäksi THL:n ylläpitämillä Apuvälineet-sivuilla löytyy aiheesta hyvää yleistietoa.  Mutta mistä löydän juuri minun asiakkaani tai läheiseni apuvälinepolun ”alun”?  Mistä aloitan, keneen otan yhteyttä?

Kehitysvammaliiton Tikoteekki ja Tikoteekki-verkostoon kuuluvat erikoissairaanhoidon yksiköt osaavat parhaiten neuvoa miten toimia yksittäisen puhevammaisen asiakkaan kohdalla. Yhteystiedot löytyvät Tikoteekkiverkosto.fi-sivustolta.

Kysyvä löytää – vai löytääkö?

Kehitysvammaliiton Tikoteekkiin tulee vuosittain satoja yhteydenottoja apuvälineisiin ja palveluihin liittyen. Kysyjistä suurin osa, noin 70% on ammattilaisia, loput puhevammaisen omaisia. Puhelut tulevat pääosin HUS-alueelta, mutta muualtakin Suomesta otetaan yhteyttä.  Kysymysten aiheet vaihtelevat paljon. Eniten kysytään kommunikointikeinoista yleensä, kommunikointikansioista ja -ohjelmista sekä ohjaintavoista, tableteista ja muista laitteista. Paljon tiedustellaan myös miten tulisi menetellä, kun saatu palvelu ei vastaa puhevammaisen ihmisen tarvetta tai palvelua ei ole mahdollista saada lainkaan.

Puhe- ja kehitysvammaiseen aikuiseen tai afaatikkoon liittyvät kysymykset voivat olla hyvin haasteellisia.  Palveluiden saamisen esteenä voi olla nykyjärjestelmässä asiakkaan ”väärä” ikä tai diagnoosit. Hoitovastuutahon ja maksajatahon määritteleminen, kaupungin hallinnolliset rajat, perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon rajapinnat voivat olla hyvinkin haasteellista selvittää. Tikoteekista kysytään myös minne voi valittaa, kun terveydenhuollon yksikkö ilmoittaa että ”ei voi auttaa” eikä myöskään pysty ohjaamaan asiakasta eteenpäin. Tosiasia on, että kommunikoinnin apuvälinepalveluissa on enemmän kysyntää kuin tarjontaa ja maantieteelliset erot ovat suuret. Tähän parhainkaan neuvonta ei sinällään tuo apua.

Tulevaisuuden unelmia

Kaikissa kunnissa tai edes kuntayhtymissä tulisi olla AAC-osaamiskeskus, johon niin ammattilainen, asiakas kuin omainenkin voisi ottaa yhteyttä. Asia voisi koskea kommunikoinnin apuvälinettä, lähi-ihmisten kommunikointiin liittyvää ohjaustarvetta tai ylipäätään mitä tehdä, jos puhe ei riitä arjessa pärjäämiseen. Tarvittaessa keskus konsultoisi erikoissairaanhoidon tiimiä tai ohjaisi asiakkaan saamaan palveluita muualta erikoissairaanhoidosta tai vastaavasta erityisen asiantuntemuksen yksiköstä. Tällaista tarvitaan esimerkiksi vaativammissa soveltavan tietotekniikan ratkaisuissa.

Osaamiskeskusten yhteystiedot löytyisivät helposti ja ammattilaiset osaisivat ohjata asiakkaan aina oikeaan paikkaan.  Asiakas pääsisi palvelupolkunsa alkuun ilman usean kuukauden odottamista, selvitystyötä ja siitä seuraavaa uutta odottamista.

Resurssit ja rahoitus toimisivat yhden pussin periaatteella. Tällöin asiakkaan pyytäessä apua hänen asiansa kuuluisi automaattisesti henkilölle, johon hän ottaa yhteyttä. Näin voitaisiin keskittyä olennaiseen eikä sen määrittämiseen ”kuuluuko tämä meille vai ei”.

Matalan kynnyksen palvelut ja asiakkaan lähellä toimiminen eivät tarkoittaisi kuntoutuksen ammattilaisten työn sysäämistä muille esimerkiksi opettajille, avustajille tai omaisten harteille kuten usein harhaanjohtavasti ja asiakkaan kannalta epäeettisesti annetaan ymmärtää.

Teksti: Kaisa Laine, Anu Sallinen | Kuva: Pekka Elomaa | Julkaistu: 

Kirjoita kommentti

Kommentti julkaistaan tarkistuksen jälkeen. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.
Pakolliset kentät on merkitty tähdellä (*).