Jatketaan taistelua yhdenvertaisen Suomen puolesta

Tämä pääkirjoitus päättää yhden pitkän luvun elämässäni. Olen saanut toimia yli kolme vuosikymmentä sen äärellä, mikä on meille ihmisille tärkeää ja merkittävää; tarve tulla kuulluksi ja ymmärretyksi.

Puhevammaisten ihmisten oikeudet ja mahdollisuudet kommunikoida eivät ole koskaan olleet vain apuvälinepalveluiden, terapiakäytäntöjen tai resurssien kysymys. Ne ovat olleet aina kysymys oikeudenmukaisuudesta, ihmisoikeuksista ja siitä, miten suhtaudumme toisiimme. Miten me kuulemme, kun sanat eivät kanna? Miten annamme toiselle tilaa käyttää omaa ääntään – myös silloin, kun se on erilainen kuin omamme?

Olen vuosien varrella nähnyt muutoksen, kuinka kommunikoinnin apuvälineet ja apuvälineteknologia ovat kehittyneet valtavasti. Lainsäädännössä, ohjeistuksissa ja toiminnassa huomioidaan nyt vähän paremmin puhevammaiset ihmiset, kun asiasta on pitkään rummutettu yhdessä puhevammaisten ihmisten ja alan järjestöjen kanssa.

Olemme olleet siinä onnellisessa asemassa, että meillä on ollut rahoitus, joka on mahdollistanut vahvan ja vaikuttavan pitkäaikaisen kehitystyön puhevammaisten ihmisten hyväksi. Sen tuloksena Suomessa on Tikoteekki-verkosto, Papunet-verkkopalvelu, Apuvälineenä ihminen -toimintamallit (OIVA, Voimauttava vuorovaikutus, LOVIT, Rohkaisin, ITSE, Laulutin), lukuisia selvityksiä ja yhteistä vaikuttamistoimintaa esimerkiksi Puhevammaisten viikon ja Puhevammaisten asiain neuvottelukunnan muodossa.

Mutta muutosta ei ole edelleenkään tapahtunut tarpeeksi. Yhä edelleen puhevammaiset ihmiset joutuvat taistelemaan tullakseen kuulluiksi, heidät ohitetaan tai unohdetaan. Ja tätä tapahtuu päivittäin. Liian usein heidän äänensä jää kuulumattomiin puhuvien yhteiskunnassa. Ja kuten olen itsekin todennut, voi näin käydä myös sille, joka itse on tottunut puolustamaan toisten oikeuksia; en aina pysähdy tai kuule.

Olen miettinyt myös sitä, miten helposti ajaudumme syrjivään käyttäytymiseen kiireen, väsymyksen, tottumuksen, kasvatuksen tai järjestelmien jäykkyyden seurauksena. Yhdenvertaisuus ei ole siksi vain lakeja tai ohjeistuksia, vaan se on tekoja ja asenteita, jotka toteutuvat jokaisessa kohtaamisessa.

Vaikka nyt jään pois tästä tehtävästä, työ puhevammaisten ihmisten osallisuuden edistämiseksi jatkuu. Se ei jatku vain yhden ihmisen, yksikön tai organisaation kautta. Työ puhevammaisten ihmisten osallisuuden edistämiseksi jatkuu meidän kaikkien kautta. Meidän, jotka haluamme oikeudenmukaisen ja yhdenvertaisen yhteiskunnan kaikille.

Toivon siis, että jatkamme taistelua yhdenvertaisen yhteiskunnan puolesta emmekä luovuta.

Ja vielä ihan lopuksi haluan kiittää kaikkia, jotka ovat kulkeneet tätä matkaa yhdessä kanssani, sillä tätä työtä en ole tehnyt yksin. Kehitysvammaliiton Tikoteekin ja lukuisien projektien työntekijät ja harjoittelijat – jokainen teistä on jättänyt jäljen tähän työhön. Kiitos myös muille Kehitysvammaliiton työkavereille sekä yhteistyökumppaneille, ammattilaisille ja yhteisöille, joiden kanssa olemme jakaneet niin oppimista, keskustelua, kehittämistä kuin myös vaikuttamista. Olette kaikki olleet mahdollistamassa muutosta ja rakentamassa yhdenvertaisempaa yhteiskuntaa. Kiitos siitä.

Eija Roisko
Tikoteekin johtaja
Kehitysvammaliitto ry