Oppiminen tapahtuu onnistuneissa kohtaamisissa

Koulumaailmassa toimiva vuorovaikutussuhde oppilaan ja aikuisen välille rakentuu vähitellen. Siihen tarvitaan runsaasti kohtaamisia. Vaikeasti kehitysvammaisen oppilaan kanssa kohtaamisia tarvitaan vieläkin enemmän. Toimivaan vuorovaikutussuhteeseen päästään ajan kanssa: siihen kuuluu vähintään kuukausia, ehkä jopa vuosia.

On houkuttelevaa ajatella, että koulun aikuisten tulisi muuttaa oppilaan tapaa kommunikoida, koska oppilaan tapa on puutteellinen ja se ei toimi. Hyvin todennäköisesti oppilasta on kuitenkin vaikeaa muuttaa. Sen sijaan aikuisten on helpompi muuttaa omaa toimintaansa.

Työntekijän omien vuorovaikutustaitojen vahvistaminen kannattaa. Toimivassa vuorovaikutussuhteessa sekä oppilas että työntekijä voivat hyvin. Tätä kautta mahdollistuu myös oppiminen.

Millaisista kohtaamisista koulupäivät koostuvat?

Kiertäessäni eri kouluja, olen päässyt havainnoimaan henkilökunnan ja oppilaiden välisiä kohtaamisia ulkopuolisen näkökulmasta. Tyypillisessä vuorovaikutustilanteessa on mukana yksi työntekijä ja monta oppilasta. Oppilaan ja yhden työntekijän välisiä kohtaamisia on selvästi vähemmän. Luonnollisesti kohtaamisiin vaikuttavat myös opetuksen tavoitteet sekä ajatus siitä, että tiettyyn aikaan tehdään ja opiskellaan tiettyä asiaa.

Kohtaamisiin vaikuttavat myös ne odotukset, joita kouluun ja opetukseen on totuttu liittämään. Koulussa pitäisi saada jotakin hyödyllistä ja järkevää aikaan. Mukavaa yhdessäoloa ilman muita tavoitteita ei mielletä koulun ensisijaiseksi tehtäväksi.

Vuorovaikutusta, kommunikointia ja yksilöiden välillä tapahtuvia kohtaamisia ajatellen suorituspainotteinen ympäristö ei aina ole paras mahdollinen. Tämä korostuu oppilaiden kanssa, joilla on vaikea kehitysvamma. Kohtaaminen, tapahtui se sitten sanoilla tai ilman, ei ole asia jonka voi sitoa tapahtuvaksi tietyn oppitunnin aikana. Vaikeasti kehitysvammaisen oppilaan voi olla vaikea ymmärtää, että odotamme häneltä kontaktia ja kommunikointia tietyissä tilanteissa ja toisissa taas emme. Koulun kannalta onkin suuri haaste, millä tavalla kohtaamme oppilaat, jotka itse asiassa hyötyvät erityisen paljon kahdenvälisistä kohtaamisista sen sijaan, että toiminta tapahtuisi pääosin ryhmissä. Ja millä tavalla järjestämme kahdenkeskeisiä tilanteita jättämättä oppilasta kuitenkaan yhteisön ulkopuolelle?

Oikeus osaaviin kumppaneihin

Oikeus ilmaista ajatuksia, tunteita ja tulla ymmärretyksi kuuluvat myös kaikista vaikeimmin vammaisille ihmisille. Heidän kohdallaan oikeus vain näyttäytyy hyvin eri tavoin kuin olemme tottuneet ajattelemaan. Keinot ilmaista tunnetiloja ja tarpeita voivat olla hyvin hienovaraisia ja tulkittavissa ainoastaan oppilaan olemuksesta eli esimerkiksi ilmeistä, eleistä tai ääntelytavasta. Jos työntekijät eivät näitä tunnista, vaikeasti kehitysvammainen henkilö jää ilman vuorovaikutusta ja kohtaamista.

Vaikeasti kehitysvammaisen oppilaan kohdalla oikeus kommunikointiin tarkoittaa pikemminkin oikeutta osaaviin kommunikointikumppaneihin. He osaavat tehdä havaintoja esimerkiksi ilmeistä, ääntelystä ja eleistä ja yrittää näiden tuella päätellä, mistä on kysymys. Oikeus toteutuukin silloin, kuin osaava aikuinen kohtaa oppilaan – käyttäen niitä keinoja, jotka toimivat juuri tämän oppilaan kanssa.

Aistien merkitys

Vaikeasti kehitysvammaisen oppilaan kyky aistia ja tulkita eri aistikanavia pitkin tullutta tietoa on usein rajoittunut. Nämä rajoitteet vaikuttavat myös hyvin yksilöllisellä tavalla siihen, miten oppilasta kannattaa lähestyä ja minkä aistikanavien kautta häneen saa parhaiten kontaktin.

Koulumaailmassa aistien merkityksestä on tärkeää keskustella. Usein varsinkin vanhempien oppilaiden kanssa henkilökuntaa on ohjattu välttämään koskettamista. Syynä voilla esimerkiksi se, että koskettamisen ja tuntoaistin käytön ei katsota olevan teini-ikäiselle sopiva tapa olla yhteydessä toisiin ihmisiin. Ongelmia tulee, jos tuntoaisti ja toisen ihmisen lähellä oleminen ovat kaikista paras ja toimivin tapa saada yhteys oppilaaseen. Tosiasia on, että osalle vaikeasti vammaisista ihmisistä fyysinen läheisyys on ensisijainen, ja joskus ainoa, tapa kertoa omista tunnetiloistaan ja tarpeistaan.

Hyvä ammattilaisuus

Ilman aikuisen kuuntelevaa asennetta, läsnäoloa ja yritystä tulkita viestejä vaikeasti kehitysvammainen oppilas ei tule kuulluksi. Osaava aikuinen mahdollistaa oppilaan kuulluksi tulemisen.

Viestien tulkinnassa on tärkeää olla tietoinen siitä, mitä riskejä tulkintaan liittyy. Yritys tulkita toisen viestejä on kaiken kommunikoinnin ehto, mutta ajatusten asettaminen toisen ihmisen päähän tai toisen ihmisen puolesta ajatteleminen eivät ole.

Vaikeasti kehitysvammaisen ihmisen kohtaaminen edellyttää aikuiselta herkkyyttä, kykyä heittäytyä ja antaa mennä sekä hyvää itsetuntemusta ja -luottamusta. Näitä taitoja voi opetella. Vielä keskeisempää on se, että aikuinen aidosti haluaa kohdata oppilaansa. Asenteella on ratkaiseva merkitys.

Viimekädessä kysymys on valinnasta sekä sen määrittelemisestä, mitä hyvään ammatillisuuteen kuuluu: voisiko kohtaaminen olla koulumaailmassa yhtä tärkeä asia kuin jonkin uuden asian oppiminen tai tehtävän suorittaminen?

Referaatti asiantuntija Kaisa Laineen artikkelista ”Jokaisessa hetkessä on onnistumisen mahdollisuus” julkaisussa Tiedosta teoiksi ja takaisin – Puheenvuoroja erityisen tuen käytännöistä (toim. Erja Pietiläinen)
Lataa julkaisu kokonaisuudessaan Opike-sivuilta