Yhdenkoon AAC ei sovi kaikille

Huomaan tulleeni siihen ikään, jossa suustani pääsee yhä useammin lauseita ”juu, tuo oli muotia myös 1980-luvulla” tai ”se oli aikaa, jolloin piktogrammit rantautuivat Suomeen”.  Muistan elävästi, kuinka bliss-kurssit olivat suosiossa ja kuinka me ammattilaiset halusimme samanlaiset kansiot kaikille. Sitten kaiken alkoi ratkaista mallitus. Kommunikointi puhumattomien ihmisten kanssa lähtisi sujumaan, kunhan vain muistaisimme itse antaa tarjolle mahdollisimman paljon kuvia, käyttäisimme niitä itse kaiken aikaa kaikissa tilanteissa ja saisimme puhevammaisen ihmisen läheiset tekemään samoin.  Nykyisin emme puolestaan enää tunnu selviävän ilman iPadejä.

Tutkimustieto puhevammaisen lapsen kielen kehityksestä on lisääntynyt, mutta tiedämme esim. avusteisen kielen kehityksestä silti edelleen melko vähän. Elokuussa 2016 Torontossa pidetyssä ISAAC:n konferenssissa kaksi alan huippututkijaa, Janice Light ja Stephen von Tetzchner pitivät tahoillaan esitykset, joissa he haastoivat toinen toisensa ajatuksia ja tutkimustuloksia.

janice_lightJanice Light on yksi alan arvostetuimpia tutkijoita.

Suuntana helppokäyttöisyys, houkuttelevuus ja spontaanisuus

Itse olin kuuntelemassa Janice Lightin esityksen. Pidin siitä, kuinka hän herätteli kuulijoita pohtimaan, miten kehittäisimme kuntoutusta sellaiseksi, että toimintatapamme ottaisivat paremmin huomioon kunkin lapsen yksilölliset tarpeet. Tai miten kehittäisimme käyttämiämme AAC-menetelmiä sellaisiksi, että lasten ja läheisten olisi helppoa käyttää niitä, toimintatapamme olisivat houkuttelevia, hauskoja ja innostaisivat lasta vuorovaikutukseen ja edelleen kielen oppimiseen. Light näytti videolta tilanteita, joissa lapsi ja aikuinen nauttivat vuorovaikutuksesta ja käyttivät kaikkia tilanteeseen sopivia keinoja kuten olemuskieltä, äänensävyjä, sanoja, viittomia ja kuvia.

Esityksestään osan Light käytti kuvakommunikoinnin pohtimiseen.  Hän tarkasteli mm. sitä, miten lapset hahmottavat yleisesti käyttämiämme kommunikointikuvia ja ymmärtävätkö he välttämättä niiden merkityksen.  Tai miten sijoiteltuna kuvien käyttö kommunikointitilanteessa olisi helpompaa ja innostaisi vuorovaikutukseen.

Perinteisen ruudukkorakenteisen kommunikointikuvien asettelutavan vaihtoehtoina Light esitteli Visual Scene Displays (VSD) -mallin, jossa sivulla on yksi isompi tilannekuva (esim. leikkitilanne) ja siihen liittyviä muita kuvia (esim. leluja).

Light korosti myös, että vuorovaikutustilanteita ei voi ennakoida.  Keskustelun aiheet syntyvät yllättäen ja kieltä ja sanastoa pitäisi voida luoda myös itse tilanteessa. Perinteisesti kuvakommunikointia aloitteleville lapsille on koottu kansioon ns. ydinsanasto, josta ei välttämättä löydy lainkaan niitä kuvia, joita spontaanissa vuorovaikutushetkessä tarvittaisiin. Vaihtoehtoiseksi toimintatavaksi hän ehdotti Just in Time -ajattelua (JIT).

Kuvien käyttö ja lapsen kielellinen kehitys

Lightin ajatukset herättivät keskustelua. Suomalaisten osallistujien kanssa pohdimme mm. kielellisen symbolin ominaisuuksia. Onko lopulta aivan sama, onko kukkaa esittävässä kommunikointikuvassa abstrakti viivamuodostelma vai kukan näköinen kuva. Onhan myös äänneyhdistelmä k-u-k-k-a pienelle lapselle aluksi abstrakti ja hän oppii sen symbolisen merkityksen vähitellen.

Omassa esityksessään norjalainen tutkija Stephen von Tetzchner pohtikin, köyhtyykö kommunikointikuvia käyttävän lapsen kielen kehitys, jos kuvat liittyvät ja yhdistyvät liiaksi vain tiettyihin, tilannesidonnaisiin kansiolla tai tabletilla oleviin VSD-näkymiin. Kielellisen symbolin tulisi olla väline, jota lapsi voi käyttää luovasti eri yhteyksissä ja eri käyttötarkoituksiin.

Olen samaa mieltä von Tetzchnerin kanssa. Toisaalta olen samaa mieltä myös Lightin kanssa. Meidän tulee mukauttaa omaa toimintaamme niin, että se vastaa kulloisenkin vuorovaikutusta ja kommunikointia opettelevan ihmisen ja hänen läheistensä tarpeisiin.  Osallistuin äskettäin ComFor-testikoulutukseen, joka vahvisti ajatustani siitä, että esimerkiksi kommunikointikuvat eivät sovi kaikille. Ja niille, joille kuvat sopivat, ei ole yhdentekevää, käytämmekö valokuvia, viivapiirroksia vai kenties värillisiä kuvia. Yhdenkoon sukkahousut eivät sovi kaikille. Vastaavasti ei ole olemassa yhtä AAC-menetelmää, joka sopisi jokaiselle.

Janice Lightin esityksen diat (aac.psu.edu)

Lue lisää VSD:stä Tikosen artikkelista 1/2013

Teksti: erityisasiantuntija, puheterapeutti Kaisa Martikainen | Julkaistu: 

Kirjoita kommentti

Kommentti julkaistaan tarkistuksen jälkeen. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.
Pakolliset kentät on merkitty tähdellä (*).